Aholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan paremminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo lähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin seutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua isälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole huolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet. Vuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.
Jussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei ole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut liikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen pahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies paikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä ole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa mukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja ainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta lisäksi hankkia.
Liisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja likempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien kuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.
Julius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan nerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden aikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet ovat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko paikkakunnalla.
Tuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti oli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään ja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun päästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita hengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden kirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen samalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä asioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein kalliimmiksi.
Sen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä lukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja, jotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana oli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle kirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.
Vanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan talonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka tietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset tavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan varoja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän mielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen maailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan näitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain tutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa semmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin vähitellen.
Ja kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä oli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin lapsuksia turhia höyrimästä.
Tämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua. Juliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista lukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet hänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi siihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka tuottaisi iloisen rauhanmielen? — Tätä hän ei osannut saavuttaa, ei osannut rukoilla eikä uskoa niin, että se olisi tuottanut kestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset, luonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta viihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista ristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä. Kun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin saarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus vieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään autuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi, peloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään kamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut ymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut ja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten, iloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville jälleen.
Paitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta tuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä vastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista, mahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta monituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus tulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan ja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien aikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja hyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua…