— Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin haluihin ja puuhiin — arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen — —
— Niinhän tämä nykyinen aika on kuin sotkeentunut vyyhti entiseen verraten, keskeytti Ulla. Ennen luisti maailma kuin siimaa eikä tullut vastaan solmuja eikä vintturoita, mutta nykyaikaan yksi vetää yhtäälle toinen toisaalle eikä tiettä alkua ei päätä. Toiset lähtevät kultamaahan kultaa kourin kokoamaan, toiset pyrkivät herroiksi. Herroiksi kouluuttamista varten tahdotaan kansakoulua. Siinä asiassa ovat Mutkan herra ja pappi yhtäpoikaa, vaikka muissa vetävät niskaköyttä toisilleen. Hupsuksi minä ainakin tulen, jos en pääse Amerikkaan minäkin. Sanokaa te, Hanna ja Hermanni vain että antaa menevän mennä, kyllähän jääpä neuvonsa pitää.
Hermanni ja Hanna eivät olleet juuri ottaneet korviinsakaan Ullan lorua, jonka he ennestään tiesivät olevan vailla päätä ja pontta. Mutta Jussi, joka kokosi kapineitaan seinältä kaapista, arveli: Ullan puheista en minä suuria perusta. Ei se Amerikkaan lähtökään ole niin ilman aikojaan. Kun toiset ovat saaneet rikkautta helpotellen omassa maassa, niin onhan sitä saamattomilla lupa lähteä koettamaan onneansa kaukaiseen maahan. Jos ei sittenkään onnesta, niin tietäähän silloin ettei ole sallittu rikkaaksi tulemaan. Minä lähden parempaa etsimään kuin kotona on.
— Me mennään kaupunkiin etsimään parempaa, selitti Julius itsensä ja
Hilman puolesta.
— Kaupungissa — ilmaisi Hilma ajatuksensa — saa kauniit vaatteet ja saa olla ja asua niin komeissa huoneissa kuin pappilan kamareissa, sanoi pappilan piika, joka on ollut kaupungissa.
— Tyydyttiin sitä ennen ja on näihin maailman aikoihin asti tyydytty, kunhan on ruokaa ollut ja kattoa suojana, puheli isä. Mutta entisten ihmisten kestäväisyyttä ja tyytymystä ei ole nuorissa. Minä kuulin isän ja äidin monasti kertovan kuinka Kuusikankaankin muinaiset asukkaat satoja vuosia taapäin raastivat itselleen elatusta laajoista sydänmaan metsistä ja järvistä, metsästämällä ja kalastamalla, ja kuinka he monta monituista nälkävuotta saivat kestää vielä sittenkin kun jo enemmän maata viljelivät, syystä ettei maa tahtonut kasvaa kun oli kylmiä kesiä ja hallavuosia. Mutta he kestivät ja pysyivät kotonaan. Voimakkaita ja reippaita olivat miehet, vankkoja vaimotkin. Esimerkiksi noin puolitoista sataa vuotta sitten asui ja eleli Kuusikankaalla luja ukko ja roteva akka, minun isäni isän vanhemmat. Kun menivät peninkulmain päähän sydänmaalle heinään tai tervashaudalle oli ukolla vähäläntä pata lakkina päässä ja melkein nykyisten miesten mittainen leveä piimäleili selässä, joka leili on vieläkin Kuusikankaan puodissa ja on siinä vuosiluku 1723. Akka taas kantoi konttia, jossa oli neljäkymmentä leipää, leiviskän aski voita ja kaloja pari leiviskää, Noita ihmisiä minä olen töissä ollessani usein ajatellut ja saanut ikäänkuin uusia voimia väsymyksessä. Tämmöisten vanhain muistoa teidän pitäisi, lapset, kunnioittaa ja pysyä perintömaalla kaikki.
— Kaikki minäkin tahtoisin pysymään kotona, vaikka vielä Maijan ja
Matin joukkokin tulis Aholaan, lausui äiti suotavanaan. Kyllähän
tässä maata on ja paljon väen voimalla sitä sulille saataisiin.
Jumalahan sitten kasvun antaisi.
— Antaa menevien mennä, kyllähän jäävät neuvonsa pitävät, sanoa hölpäytti Ulla taas.
— Pojat, taikka kumminkin toisen niistä, soisin minä vanhentajaksemme, ilmaisi Hermanni ajatuksensa. Jäis edes Julius kotiin ja rupeais tyytyväiseksi työmieheksi, kun ei sinne sotaväkeenkään tullut hoikkuutensa tähden kelpaamaan. Muuten se on kummallista nykyiseen maailmanaikaan sekin että rotevat nuoret pojat tästälähin viedään, jos vain määräävä arpa tulee, kolmeksi vuodeksi pois kotoa. Mutta se nyt sentään on meidän oman maan ja keisarin tähden, jos vihollinen tänne ryntäis… Mutta Amerikkaan meno on vain rikkauden himosta ja kaupunkiin paikkaa etsimään lähtö herraksitulemisen halusta. Vaan kun nyt kerran menette, niin menkää, ja Jumalan siunausta minä soisin teille sielläkin, missä tulette olemaan. Älkää unhottako koskaan Jumalaa, että Hän on jokapaikassa läsnä ja näkee kaikkialle. Ja niin kartatte pahuutta.
Samassa tulivat Liisa — nykyään Hakalassa palveleva — ja Maija, viimemainitulla kaksi poikaansa ja kolme tyttöänsä mukana, Aholaan. Maija istui seuralaistensa kanssa Ullan viereen takkakivelle. Liisa äitinsä ja Hilman väliin peripenkille. — Kaikki ovat niin surullisia, alkoi, Liisa, — äiti ja isä ja Hilma ja Julius ja Jussikin. Mitä siitä suree; jos kerran menee, niin menee, lisäsi hän päättävästi. Pianhan Vaasasta masiinalla huristaa takaisin jos paha on olla, ja tuon kolme peninkulmaa rautatielle kulkee vaikka unissaan. Ja höyrylaivoissa sinne Amerikkaan mennään ja samoin sieltä tullaan, milloin mieli tekee. Vaasan rannasta saa astua laivaan, joka vie kuin tuli ja valkea.