Muutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille. Niin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata. Ruvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin Tshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi polisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen estämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei ispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään, lähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa pöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin useammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen tukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat. Ehdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja, ankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja. Postimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden, että hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi, kuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta sivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in vuoro-opetuskouluja.

Tätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat ystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille, tarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa turvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä niitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta kieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen talonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä, he muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen heissä on sula mahdottomuus.

Kaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein parhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa. Hänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja. Kaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä luvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt, tämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä enemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa keskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja heidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta: "Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater Saharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni, valehtele!" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh, virkettiin aina: "Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanan deitsh, joten siinä on sointu sanalle Andreitsh, joka taas on lyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?" Sanalla sanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.

Useat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi ulkoa Shukovskin runoelman "Ludmilla", joka silloin vielä oli tuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia paikkoja, erittäinkin: "Metsä uinuu, laakso nukkuu", ja lausui siinä sanan "vait" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se laakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä silmänsäkin kiinni. — Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki varsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in "Öitä" ja Eckartshausen'in "Avainta Luonnon Salaisuuksiin", kirjoitellen näistä pitkiä muistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt kukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja rakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän pöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: "tuota noin; jos nyt niinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni; joissakin määrin;" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta. Puhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja toisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset muistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. — Muutkin olivat enemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan lehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan, lallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin liikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin sanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha sysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä pyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään moittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa hellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni; pallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat hyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli käyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut yhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin läheiseksi tuttavaksi, — saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja käytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren salaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää millä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: "Olkaa nyt vielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel Ivanovitsh!" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.

Mutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!). Selittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon itse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi kuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin vaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni valtion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas … toiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat olivat … ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N. kaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä… Kummallista, ei ota kynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän luonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia värejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa ulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.

N. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan mallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin tapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan pienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin naiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla kaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa, kullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu vaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa tähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset, riitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli jollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset koettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin tulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei sovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja niinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä, kuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä oli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat aivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta. Kaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he olivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä toisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä kaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin rouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja kaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista heikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin, niinkuin sanotaan, "semmoista ja tämmöistä", niin se tapahtui salassa, niin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja itse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin "semmoista ja tämmöistä", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi lyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: "kahden kauppa, kolmatta korvalle". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet naiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia sanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin nenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin itseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut luvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut luvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän lasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä venäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet sanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua franskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen, niitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat poispantuja.

Tätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten puolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta varsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä pysymme pinnalla vaan ja jatkamme.

Tähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän, yleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta kun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä muutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli syynä sana "miljonamies", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana, sillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta ihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että hyviinkin ihmisiin, — kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on se etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa voittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään oman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä niin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta sittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes lakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille, jonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin tuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan ruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei Tshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän kumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen lihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin vähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on jotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli koko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko, milt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle semmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat ne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat tuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat niin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille kiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana, että se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan polisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin päin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan hameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista erinomaista liikettä hänen tähtensä.

Kerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli tullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan passari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä se on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: "Ei, minä en voi olla kirjoittamatta sinulle!" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen välillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu useammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli muutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme melkein välttämättömänä kopioida ne tähän: "Mitä on meidän elämämme? Murheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä". Kirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka ei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu hän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään ainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia ilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää näillä säkeillä:

Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell'
Mun tomun' sull' osoittanee,
Ja haikeall' surull' kertoo viel':
Hän kyyneleihins kuollut lienee.