Viimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä. Kirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut, ei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu lisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on kirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva läsnä itse kirjeen kirjoittajakin.

Tämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli niin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen kerran ja sanoi viimein: "Hauska olisi tietää, kuka tämän on kirjoittanut!" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani miehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein levittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: "Mutta kirje on sentään sangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!" Sen jälkeen kääräistiin kirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin viereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja samassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin kutsumus kuvernörin luokse baaliin, — varsin tavallinen asia läänin kaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei kuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston puolelta.

Nyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin valmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia sekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin paljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman alusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen peilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta: milloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin päin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia epäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei Tshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen siinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa, vetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä ihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa soma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta! Viimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: "Voi sinua, vekkuli Matti!" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa ajan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa, kumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä ollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä hyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja pöydältä putosi harja lattialle.

Hänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi häntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan, sanoessaan: "mutta alempi maaoikeus vastaa tähän…" Mutta mitä kaikkea maaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään sankariamme.

— "Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas ystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh, sydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh! Kas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä, Pavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel Ivanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!"

Tshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän kunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin halattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille, lääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja arkitehtille… Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona, käsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan, lattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha. Sanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut kasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen tyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten kasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa, sittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet hänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea leikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan. Kahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat virkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen, huononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova polisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt, ja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen kajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn tapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi aivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.

Sankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi olevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, tapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi kaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan köynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet kaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä ja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se vaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän paljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata, muodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia nimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja kukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa epäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut paljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan korvilla ja tuntui sanovan: "Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en jaksa viedä kaunotarta mukanani!" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä, osoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että N. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää kureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi, ett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli ennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja hartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään enempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan oli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka muutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat sormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen, näytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: "Ei nyt olla maaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!" Siellä täällä vaan pisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen kantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan vastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin olla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä jossakin vaan on.

Tshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: "Mutta kukahan noista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?" ja pisti jo nenänsä eteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä, hihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja vaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva, kapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen höyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista tullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou, Perhunovski, Berebendovski — kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti liehtoi.

— "Sepä menoa, totta maar!" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi. Heti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin katselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen kirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään arvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista vilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, — niin, niin hienoa!…

— "Ei!" sanoi Tshitshikow itsekseen, "naiset ne ovat semmoisia esineitä…" tässä heitti hän oikein kättään, "semmoisia, ett'ei sitä niin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä heidän kasvoillansa asuu, — kaikki nuo käännäykset ja väännäykset … ei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen valtakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä sieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan pelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas ties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä ja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja hekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, — niin tuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua, niinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo löytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat sittenkin, eivätkä mitään muuta!"