Suokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs sille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan todellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole kirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule kunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia sanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat kylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja lausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat nenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun tavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin sille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta kas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa ulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen kesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat ja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla ylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat välttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja ylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo itsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin pitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei olisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli ulos.
Monimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa kunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.
Tshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka naisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa tarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin tuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen sydämmeen. "Ei, ei sitä voi arvata!" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan synkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi hän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli milloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat keikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten ympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle ja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin olisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat hyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa miellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa jotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin tiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin syttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti oven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo onnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet, joitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian inhottavan julkeata.
Tshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa elikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen huomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli heiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti selitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin kokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää kohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän muisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen takanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi puoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen päätään: "Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te…!" Oikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat, vaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin naisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain kertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja kerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja temput. Se oli jotakin semmoista kuin: "onko teidän sydämmenne jo niin kokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä sopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?" Sankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle, — eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita nykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja Gremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän pysähtyi äkkiä kuni huumauneena.
Hänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan käsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas, vaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka terävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi käyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee Venäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki tyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen edessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan Nosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, — joko kuskien tahi hevosten tuhmuuden tähden — niin kummallisesti olivat törmänneet yhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä olivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille, ett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä. Semmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.
— "Ettekö vielä tunne tytärtäni?" sanoi kuvernörin rouva. "Vasta päässyt koulusta".
Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen. Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka iloisena on lähtenyt kadulle, — ja hänen on mieli kävellä, ja hänen silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu, muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:
— "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? — Olisiko mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän miettimisen suloiseen laaksoon?"
Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla — minä sanon muutamilla, minä en sano kaikilla — on pikkuruinen heikkous: jos he näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat: "katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!" tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat: "Voi ihania olkapäitä!"
Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva — joka ei ensinkään ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät — ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia itsestänsä.