Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin, pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta. Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti, olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista neuvottomuutta.
Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat — se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan — kykenevät rakkauteen ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui, kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen, pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet: hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä; hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita, puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.
Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, — vaan "runoilija", se on liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään, jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle; sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi, mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin, nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona, jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona, jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja Maklatura Aleksandrovnan kanssa.
Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä, koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua, mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.
Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, — niin löytyi kumminkin seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, ja silloin — silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea, mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan, joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, — ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.
Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus. Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, — ilmaantui perimmäisestä huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, — se vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti. Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua täytti suoraan häntä vastaan.
— "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa, verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet, minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, — minä vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, vetäisin!"
Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.
— "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi! Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra kuvernörikin … eikös ole totta, prokuratori?"
Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen: