— "Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä … min'en luovu sinusta, ennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules, Tshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät, ett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra kuvernörikin on tässä … eikös se ole totta, prokuratori? Ette te usko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin sanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison tässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi nimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin minä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen rehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra kuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow, ei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun pitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!"
Nosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli vähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet häntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin täyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt puoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui niin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään tilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä keskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen ihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä suurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen tiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan puita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa … niin, ei sitä oikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä maailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on uutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta, niin sanoakseen vaan: "Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat päästäneet". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten itsekin liittää loppuun: "Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi kuullakaan!" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta, saadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan huudahtaa ylevällä närkästyksellä: "kunnotonta valhetta!" Ja näin se välttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin monta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen sitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.
Tämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan huonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne panevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla, aivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan likaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein pahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä, istui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän vierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä pamautti — omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään käsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen niin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja pannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa kuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja polisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme, sanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka tietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin tietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut hänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja vastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen illallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka Nosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat viimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi. Keskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut tavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain mukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.
Illallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui ja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja pullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset, frakkiherrat — kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti. Herrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain käsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella naisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta miekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten joukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten tärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä sinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti aina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta väsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei jaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi kotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.
Hän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi ja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä hänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se nojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin samealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.
— "Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!" ärähti hän. "Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on katovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo sitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se sitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen ruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä vielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna saisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta kuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!' niin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa, eikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen mukaista, se on — piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika ihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin olisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä sitten hienoa tehdä jaloilla, — ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen parinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista, mutta jalat — noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle ja vasemmalle… Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos Franskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli viidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta toisen kerran … aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan olisi tehnyt; — ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on typösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös puhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän kajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut siepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää hölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen rihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin pohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja mitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija esimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa siitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan? Siveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija sylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!"
Näin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa hänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. — Hän ei oikeastaan ollut harmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään siellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran silmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä omituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata järkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän typerällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia on jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen: häneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei kunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän turhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin enemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin olleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä hän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous, että kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa vihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen, joka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan saapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin tuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka, niin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: — ähä, muka, huomaatkos, että nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen, jonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli Nosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja joka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista kestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni tai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan lisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä tarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa jäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. —
Sillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta saamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen heimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi talikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi, uhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli hänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton lähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja koko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut ketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä, ties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne, johon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut — kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka oli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.
Syrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa peräti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä nimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan paremmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset. Tämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet keltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat olivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä kattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se oli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja. Lantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään kirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen vivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja vikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi pertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: "Ken on?" mutta nähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai hän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse mestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan kädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. — Hevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä näkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua. Käännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein pimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät provastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi päässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin lujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari, kirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies makasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan kitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen matkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja kanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja, kolleginsihteerin leski Korobotshka.
Asia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen, tullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen alaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti lähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän tahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan ovat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja kauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan tulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen välillä. Tämä keskustelu … mutta jääköön se seuraavaan lukuun.