IX LUKU.
Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä N. kaupungissa tavallinen vieraissa-käynnin aika olikaan, astua sipsautti muuan pulskaan ruudukkaiseen vaippaan puettu rouva ulos oransinvärisestä, sinisillä pylväillä koristetusta puutalosta, perässään lakeija avarassa manttelissa, jossa oli useampia kauluksia, ja päässä pyöreä kultareunuksinen kiiltohattu. Rouva hyppäsi tavattoman kiireisesti alaslasketuita astuimia myöten kaleskoihin, jotka seisoivat oven edessä. Lakeija paiskasi samassa oven kiinni, heitti astuimet kokoon ja tarttuen kiinni hihnoihin kaleskan takana kiljasi kuskille: "Anna mennä!" Rouvalla oli vast'ikään kuultu uutinen tiedossansa, ja hän tunsi vastustamattoman halun ilmoittaa sen toisillenkin. Vähä väliin katsahti hän ulos akkunasta, mutta huomasi suureksi harmiksensa, että yhä oli vielä puolet matkaa jäljellä. Jok'ainoa talo tuntui hänestä tavallista pitemmältä; valkoista kivistä vaivaishuoneen taloa kapeine akkunoineen kesti laaduttoman kauan, niin ett'ei rouva lopulta malttanut olla virkkamatta: "Pahuksen linna, kun ei tule loppuakaan!" Kuski sai kahdesti käskyn: "Aja paremmin, Antti! kovinhan sinä olet hidas tänään!" Matka päättyi viimein. Talo, jonka edustalle vaunut pysähtyivät, oli sekin yhdenkertainen tummanharmaa, valkoiset korkokoristukset akkunain päällä, korkea puinen pisteaita aivan ikkunain edessä ja sen sekä talon välillä kapea puisto, jonka pikkuiset puut olivat aivan valkoiset alinomaisesta kaupungin pölystä. Akkunoissa näkyi kukka-astioita, papukaija, nokallansa heiluen häkissä olevassa renkaassa, sekä kaksi rakkikoiraa lekottelemassa päivänpaisteessa.
Tässä talossa asui vasta tulleen rouvan hyvä ystävä. Tekijä on kokonaan ymmällä siitä, kuinka hän nimittäisi nämä kumpaisetkin rouvat sillä tapaa, ett'ei häneen taaskin suututtaisi niinkuin ennen vanhaan tehtiin. Käyttää keksittyä nimeä on vaarallista. Keksittäköön mimmoinen nimi hyvänsä, niin löytyy kuin löytyykin jossakin nurkassa meidän valtakuntaa — suuruudellensa siunattua — joku sen niminen henki, ja hän suuttuu, eikä suutukaan hetkiseksi, vaan veriviholliseksi vihastuu, ja hän rupeaa puhumaan, että kirjantekijä on varta vasten salaa käynyt siellä nuuskimassa kaikki tyyni, mikä hän muka on itse ja millainen hänellä on nuttu päällä ja minkä Agrafena Ivanovnan luokse hän pistäytyy ja mikä hänen lempiruokansa on. Jos taas nimittäisi heidät virka-arvon jälkeen, niin älä Herra saata! Se on sitäkin vaarallisempaa. Nykyjään ovat meillä kaikki virat ja arvot niin ärsyneitä, että kaikki, mikä kirjaan on painettu, näyttää heistä personalliselta loukkaukselta: se näkyy jo olevan ilmassa. Ei huoli muuta kuin sanoa, että eräässä kaupungissa on tuhma mies, niin se on jo personallista loukkausta: ei aikaakaan, niin tulla tuhauttaa joku arvokkaan näköinen herrasmies ja päättää: "olenhan minäkin mies, siis minäkin olen tuhma mies"; sanalla sanoen, hän käsittää asian paikalla. Senpä vuoksi me, kaiken tämän karttamiseksi, rupeamme nimittämään sitä rouvaa, jonka luokse toinen nyt oli tullut, niinkuin häntä melkein yksimielisesti nimitettiin N:n kaupungissa: kaikin puolin miellyttäväksi rouvaksi. Tämän nimityksen hän oli ansainnut laillisella tavalla, sillä todellakaan hän ei ollut säästänyt mitään, tullaksensa aivan sanomattoman miellyttäväksi. Totta kyllä, että miellyttäväisyyden läpi sähähteli silloin tällöin naisen luonteen oikkuja, ja kylläpä sähähtelikin silloin; totta kyllä, että välistä jokaisessa miellyttävässä sanassa riipaisi ja raapaisi pistävä neula, ja kylläpä olikin pistävä; äläkä Herra saata sitä kuohuntaa ja kiehuntaa, mikä sydämmessä oli sitä naista kohtaan, joka edes jollakin tavoin, tai missä hyvänsä, oli saanut ensi sijan! Mutta kaikki tämä oli verhottu kaikkein hienoimpaan käytökseen, mitä vaan maaseuduilla saattaa ajatella. Jok'ainoan liikkeensä teki hän hyvällä aistilla, hän rakasti runojakin, osasipa tuon tuostakin laskea päänsä miettivään asentoon, ja niinpä olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli kaikin puolin miellyttävä rouva. Toinen rouva, nimittäin kyläilemään tullut rouva, ei ollut niin monipuolinen luonteeltaan, ja sentähden sanommekin häntä ainoastaan miellyttäväksi rouvaksi.
Vieraan tulo herätti lekottelevat koiraset: pörröisen Adéle'n, joka alinomaa takertui omiin villoihinsa, ja hoikkakoipisen Potpourri'n. Kumpaisetkin kiersivät häntänsä kippuraan, ja niin mentiin haukku suussa eteiseen, jossa vieras päästeli päältään vaippaansa, ja nyt näkyi hänen päällään uudenkuosinen ja uudenvärinen leninki ja pitkät rivat kaulassa. Jasminin haju löyhähti yli koko huoneen. Tuskin oli kaikin puolin miellyttävä rouva kuullut ainoastaan miellyttävän rouvan tulon, niin jo riensi eteiseen. Rouvat ottivat toisiansa kädestä kiinni, muiskasivat suuta ja huudahtivat, niinkuin huudahtavat koulutytöt, kohdattuaan toisensa vähää aikaa koulusta pääsön jälkeen, ennenkuin mammaset ovat ennättäneet selittää heille, että toisen isä on köyhempi ja virka-arvollensakin alhaisempi kuin toisen. Suuta annettiin hyvin maiskahtavasti, sillä koiran pahaset rupesivat jälleen haukkumaan, ja saivat siitä hyvästä huiskauksen nenäliinalla. Rouvat läksivät sitten vierashuoneesen, tietysti siniseen, jossa oli sohva, soikea pöytä, jopa muratilla kiedotut akkunain suojuksetkin. Heidän peräänsä tulivat uristen pörröinen Adéle ja hoikkakoipinen Potpourri.
— "Tähän näin, kultaseni, tähän näin", puheli emäntä, asettaen vierasta istumaan sohvan nurkkaan. "Kas niin, kas niin! Antakaas, kun panen tyynyn teille selän taakse".
Näin sanottuansa pisti hän vieraansa taakse tyynyn, johon oli villalangalla kirjattu ritari samaan tapaan kuin kanava-kankaalle konsanaankin: nenä oli kuin portaat ja huulet nelisnurkkaiset.
— "On niin hauskaa, että te… Kyllä minä kuulin jonkun ajaneen kuistin eteen. Kukahan se mahtaa olla näin varhain, ajattelin minä. Parasha arveli, että se oli varakuvernörin rouva. Kas niin, sanoin minä, nyt se hupakko taas tulee tänne vastuksiksi. Olin jo käskeä sanomaan, ett'ei minua ole kotona".
Vieras yritti jo käydä suoraan asiaan ja ilmoittaa uutisensa, mutta kaikin puolin miellyttävän rouvan huudahdus saattoi keskustelun äkkiä toisaalle.
— "Kas kuinka somaa kangasta!" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, katsoen ainoastaan miellyttävän rouvan leninkiä.
— "Niin, kyllä se on hyvin somaa. Praskovja Feodorovnan mielestä olisi kumminkin parempi, jos ruutuset olisivat tiheämmät ja täplät ruskeita eikä sinerviä. Sisarelleni lähetin tässä tuonoin kangasta, niin sekös vasta oli niin suloisen kaunista, ett'ei sitä sanoin osaa selittää. Aatelkaas: juovaset niin hienot, niin hienot, kuin vaan ihmisen mieli voi kuvailla, pohja sinervää ja juovasien välissä aina vuorotellen silmät ja kännät, silmät ja kännät, silmät ja kännät… Sanalla sanoen erinomaista! Todellakin saisi sanoa, ett'ei semmoista ole vielä nähty".