— "Ei vielä", oli hän sanonut kuivakiskoisesti. Mutta nyt, saatuaan haltuunsa kaikki tyyni, antoi hän heti tiedon liitolle.
— "Nyt sopii!" oli hän sanonut.
Laskut oli tehty tesmälleen. Tässä oli hänellä mahdollisuus voittaa yhdessä vuodessa sen verran, mitä muutoin ei olisi voittanut kahdessakymmenessäkään. Ennen hän ei ollut tahtonut ruveta heidän kanssansa mihinkään liittoon, niin kauan kuin vielä oli pelkkä alhainen käskyläinen, jolloin hän ei saattanut ansaita suuria summia; mutta nyt — nyt oli laita aivan toinen, nyt sopi hänen määrätä, mitkä ehdot vaan itse tahtoi. Saadaksensa asiata käymään luontevammin, taivutti hän puolelleen erään virkakumppaninsa, joka ei voinut kestää kiusausta, vaikka olikin jo harmaapää. Kaupat tehtiin, ja yhteys ryhtyi toimeen. Alku oli loistava. Lukija on kaiketikin monta kertaa kuullut vanhan kertomuksen espanjalaisista lampaista, jotka astua kopsuttivat rajan yli kaksinkertaisissa turkeissa ja toivat valeturkin alla miljonan arvoisen määrän Brabantin pitsejä. Tämä tapahtui juuri silloin kuin Tshitshikow palveli tullissa. Ell'ei hän olisi ollut mukana liitossa, niin ei olisi Juutalaisten kuuna kullan päivänä onnistunut saada tätä hanketta perille. Kolmen neljän tämmöisen lammasmatkueen kuljettua rajan yli, ilmaantui kummallekin virkamiehelle neljäsataa tuhatta ruplaa pääomaa. Tshitshikow kuului saaneen kuudettakin sataa tuhatta, hän kun oli rohkeampi. Taivas ties kuinka suunnattomiin nämä summat olisivat kasvaneetkaan, ell'ei lempo olisi lehahtanut ystävysten väliin. Hitto riivasi heidät, niin että he suoraan sanoen kiukustuivat ja riitautuivat toisiinsa ihan ilman syytä. Puheen kiihkossa tai kukaties vähän humalapäissäänkin sanoa tokaisi Tshitshikow kumppaliansa kieroksi mieheksi. Toinen, vaikka todella olikin kierosilmäinen, otti tuosta kumminkin pahoin suuttuaksensa, ties mistä syystä, ja vastasi kiivaasti ja tavattoman röyhkeästi juuri näillä sanoilla:
— "Sen sinä valehtelet! Minä olen valtioneuvos, enkä kiero mies; mutta sinä, sinä juuri olet kiero!"
Ja sitten hän vielä liitti noin pikkuisen pistopuheen harmissaan:
— "Niin justiin!"
Vaikka hän siis tällä tapaa kokonaan kumosi kumppalinsa, antaen hänelle sanat takaisin, ja vaikka nuo sanat: "Niin justiin!" olivat kyllä mahtavat, niin ei hän kumminkaan tyytynyt tähän, vaan lähetti salaisen kanteen Tshitshikow'ista. Kerrotaan sitä niinkin päin, että heillä oli muutoinkin ollut keskenänsä riitaa ja rettelöä, ja että riidan kapulana oli ollut muuan naikkonen, tuore ja terve kuin mehevä nauris. Tulliherrain puheen mukaan oli jo miehiäkin palkattu, joitten piti illan pimeässä kaukaisella poikkkikadulla antaa sankarillemme selkäsauna. Riitaveljekset saivat kumminkin pyyhkiä partaansa kumpainenkin, sillä naikkonen suostui erääsen staabi-kapteni Shamsharew'iin. Niin sitä kerrottiin, mutta kukapa sen ties, mitenkä asian laita oikein olikaan; arvatkoon lukija itse loput, jos haluttaa. Pääasia vaan on se, että virkamiesten liitot salakauppiaitten kanssa tulivat tiedoksi. Valtioneuvos joutui tosin itsekin perikatoon, mutta pihtiinpä saattoi hän kumppalinsakin. Tulliherrat vedettiin oikeuteen, kaikki heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja kaikki tämä tulla pyrähti äkisti kuin ukkonen heidän ylitsensä. Nyt vasta he toipuivat kuin häkä-unesta heräten ja näkivät kauhistuksella, mitä olivat tehneet. Valtioneuvos ei kestänyt kohtalon kovaa iskua, hän hukkui jonnekin syrjäisiin seutuihin, mutta kollegianneuvos se kesti. Hän osasi kätkeä osan rahoja, huolimatta tutkintoon tulleitten virkaherrain tarkasta vainusta. Hän pani liikkeelle älynsä hienoimmatkin mutkat ja metkut; siksi oli hänellä kyllin kokemusta, siksi tunsi hän kyllin hyvästi ihmiset: missä vaikutti hän miellyttävällä käytöksellään, missä liikuttavalla puheella, missä suitsutti hän liehakoimisen suloista savua, joka ei milloinkaan asiata tärvele, missä pistää sujautti rahoja kouraan, sanalla sanoen laittoi asiat sille tolalle, ett'ei häntä eroitettu niin häpeällisellä tavalla kuin kumppalia, vaan pääsi kuin pääsikin Rikos-oikeuden käsistä. Mutta pääomaa hänelle ei enää jäänyt eikä noita kaikenlaisia ulkomaisia kapineitakaan: ne joutuivat nyt muitten halullisten haltuun. Hänelle jäi kymmenkunta tuhatta ruplaa rahoja, jotka oli kätketty kovan ajan varalta, pari tusinaa paitoja Hollantilaisesta palttinasta ja vähäiset vaunut, jommoisissa naimattomat herrat tavallisesti kulkevat, sekä kaksi maaorjaa: kuski Selifan ja lakeija Pekko. Sitä paitsi antoivat hänelle sääliväiset tullivirkamiehet vielä viisi kuusi palasta sellaista saippuata, joka pitää ihon verevänä. Siinä kaikki.
Ja tuommoisessa tilassa oli nyt meidän sankarimme taas! Tuommoinen kova onni se nyt jälleen raukesi hänen ylitsensä. Tämä oli hänen mielestänsä: kärsiä totuuden tähden. Nyt luulisi, että hän tällaisten myrskyjen, koetusten, kohtalon iskujen ja elämän surujen jälkeen poistuu jäljelle jääneitten kymmenen tuhannen ruplan kanssa johonkin syrjäiseen kaupungin hiljaisuuteen, ja siellä sitten elää nuhjustaa ikänsä kaiken karttunaisessa aamunutussa, istuen matalan kartanon akkunassa ja katsellen sunnuntaisin talonpoikain tappelua kadulla tahi, raitista ilmaa hakeaksensa, lähtien kanakoppeliin omin käsin tunnustelemaan keitettäväksi määrättyä kanaa; niin, siellä hän viettää hiljaisen, vaan tavallansa myöskin jotakin hyötyä tuottavan elämänsä loppupäivät. Mutta niinpä ei käynyt. Hänen tahtonsa lujuus oli lannistumaton, se täytyy tunnustaa. Senkaltaisten kohtausten jälkeen, joissa oli kyllältä, ell'eihän juuri ihmisen kuolettamiseen, niin ainakin hänen taltuttamiseensa ja masentamiseensa, senkään kaltaisten kohtausten jälkeen hänen käsittämätön intohimonsa ei sammunut. Hän murehti, hän oli suuttunut, hän nureksi koko maailmata vastaan, hän moitti kohtaloa vääryyden tekijäksi, hän valitti ihmisten vääryyttä, eikä sittenkään saattanut olla ryhtymättä uusiin ponnistuksiin. Sanalla sanoen, hän osoitti semmoista malttia, että sen rinnalla kutistuu mitättömäksi Saksalaisen puiseva maltti, joka jo itsestäänkin asuu hänen hitaisessa, laiskassa verenkulussaan. Tshitshikow'issa sen sijaan veri keikkui ja kuohahteli, ja paljo siinä kysyttiin järjen hallitsemaa tahtoa, kun piti suistaa ja hillitä kaikki se, mikä pyrki ilmoille elamoimaan. Hän harkitsi, eikä ollutkaan hänen harkintansa kaikkea totuutta vailla.
— "Miksikä juuri minä? miksikä juuri minun piti kärsiä? Kukas nykyjään palveluksessaan torkkuu? Kaikkihan ottavat. En minä ole saattanut ketään onnettomuuteen: en ole leskiä ryöstänyt, en ole ketään ajanut mieron tielle; minä hyödytin itseäni siellä, missä rikkautta oli ja runsautta; minä otin siellä, missä otti toinenkin mies; ell'en minä olisi huolinut, niin olisivat huolineet muut. Minkästähden muitten käy hyvin, ja miksikä juuri minun pitää hävitä ja maan matona kadota? Ja mikäs minä nyt olen? Mihinkä minusta nyt on? Millä silmillä minä nyt rohkenen katsoa kunnioitettavaa perheen isää silmiin? Kuinkas minä en tuntisi omantunnon vaivoja, tietäessäni eläväni maailmassa työtönnä, toimetonna? Ja mitä sanovat sitten lapseni? 'Niin', sanovat he, 'semmoinen peijakas se meidän isä oli: ei jättänyt lapsillensa mitään perintöä!'"
Tshitshikow, kuten jo tiedämme, piti hellää huolta jälkeisistänsä. Kovin se on hellä asia! Moni kukaties ei pistäisikään kättään niin kovin syvälle, ell'ei nousisi tuommoinen kysymys — ja ties miten se nousee — mitä muka lapset sanovat! Ja siksipä nyt tämä esi-isän alku, varovaisena kuin kissa, katsahtaa toisella silmällä sivuun, eikö muka isäntä ole näkemässä, ja ala sitten sieppaella mitä lähinnä on, oli se sitten saippuata tai kynttilöitä tahi talia, vaikkapa kanarian lintukin — ei hän mitään hylkää. Niin valitti ja vaikeroitsi meidän sankarimme, vaan toimeliaisuus se ei sittenkään kuolehtunut hänen mielessänsä; kaikki oli siellä valmiina rakennukseen, odotellen vaan suunnitelmaa. Ja vielä kerran hän kutistui, vielä kerran hän alkoi työlään elämän, vielä kerran hän kieltäytyi kaikesta, vielä kerran hän laskeusi puhtaudesta ja somuudesta alas likaan ja halpuuteen. Paremman toimen puutteessa rupesi hän asian-ajajaksi. Tämä ammatti ei ollut vielä siihen aikaan saanut kansalais-oikeutta; sitä lykittiin joka haaralta, huonossa arvossa piti sitä Oikeuksissa alhaisten virkamiesten mitätön joukko, itse asioittajatkaan eivät sille suurta kunniata omantaneet. Asian-ajajat olivat tuomitut tuntikautisiin odotuksiin ylhäisten eteisissä, kärsimään tylyyttä ynnä muuta sellaista. Hätä se kumminkin saattoi hänet tähän.