Muun muassa sai hän ajaakseen tämmöisen asian: saada pantatuiksi muutama sata talonpoikaa Orpojen kassaan. Itse hovintila oli kokonaan rappiolla. Sen olivat rappiolle saattaneet eläintaudit, petolliset voudit, katovuodet, ruttotaudit, joihin paraat työmiehet olivat kuolleet, ja vihdoin myös löyhämielinen hovinherra itsekin, joka koristeli taloansa Moskovassa aivan uusimman mallin mukaan ja oli siihen menettänyt koko omaisuutensa viimeiseen ropoon saakka, niin ett'ei enää ollut mitä syödä. Siksipä piti vielä viimeiset jäljellä olevat talonpojat panna panttiin. Tämmöiset panttiinpanot kruunulle olivat siihen aikaan vielä jotakin uutta, johon ei ryhdytty niin aivan pelottomasti. Tshitshikov asian-ajajana taivutti ensin kaikki virkamiehet puolelleen (niinkuin tiettyä on, ei ilman tämmöistä edelläkäypää taivuttamista saa toimeen vähintäkään asiata; pitää edes pullollinen madeiraa ajaa jokaisen kulkkuun). Niin, taivutettuansa nyt kaikki asianomaiset puolelleen, ilmoitti hän, että semmoinen ja semmoinen nyt on asia: toinen puoli talonpojista on kuollut ja senpä vuoksi, jott'ei sittemmin tulisi enää rettelöitä, niin…

— "No ovathan ne henkikirjoissa?" sanoi sihteeri. "Yksi kuolee pois ja sijaan syntyy toinen; maailmassa on tapa semmoinen".

Sihteeri osasi puhua soinnuissa, kuten näkyy. Mutta sankarissammepa välähti samassa ajatus, valoisin mitä ihmisessä milloinkaan on välähtänyt.

— "Onpas minua pölkkypää!" virkkoi hän itsekseen. "Rukkasia haen ja rukkaset ovat vyöllä. Minä otan ja ostan kaikki nuo kuolleet talonpojat, ennenkuin uudet henkikirjat laitetaan, ostan niitä esimerkiksi tuhannen sielua, ja Orpoin kassa antaa niistä esimerkiksi kaksi sataa ruplaa kappaleesta, — siinähän on jo kahden sadan tuhannen pääoma! Ja aikakin on nyt sopiva! Äsköttäin liikkui ruttotauteja, väkeä on kuollut, Jumalan kiitos, enemmänkin; hovinherrat ovat eläneet huimasti ja menettäneet korttipöydässä kelpo lailla; kaikki on samonnut Pietariin virkoja hakemaan, maatilat on jätetty leväperään, niitä hoidetaan huonosti, verojen maksu käy vuodesta vuoteen vaikeammaksi, — ilomielellä he luovuttavat ne minulle joka mies jo siitäkin syystä, että pääsevät maksamasta henkirahaa heidän edestänsä; saattaa vielä niinkin käydä, että yksi ja toinen maksaa minulle selvät rahat, kun vaan otan. Kyllähän siinä on vaikeutta ja paljo puuhaa, ja vähän peloittaa kanssa, ett'ei kävisi hullusti ja nousisi vielä juttuja. No niin, mutta turhanpäitenkös se järki kulta sitten on ihmiselle annettu! Pää-asia on kumminkin siinä, että asia näyttää kaikille kovin kummalliselta, ei kukaan ota sitä uskoaksensa. Totta kyllä, ett'ei talonpoikia saa ostaa eikä pantatakaan ilman maata. Mutta minäpä ostankin ne siirrettäviksi, niin juuri siirrettäviksi. Nykyjään saa Taurian ja Hersonin lääneissä maata ihan ilmaiseksi: ota vaan ja asu. Sinne minä heidät siirränkin! Hersonin lääniin minä heidät siirrän! Eläkööt siellä ja olkoot! Ja mitä taas siirtämiseen tulee, niin sen saattaa tehdä lain ja asetusten mukaan. Jos vaaditaan todistusta talonpojista, niin miks'ei? Kyllä minä hankin todistuksen, jonka kapteni-ispravnikka on allekirjoittanut omalla kädellään. Tilan nimeksi sopii panna Tshitshikow'in kylä taikka ristimänimeni mukaan Pavlowskin kylä."

Tällä tapaa syntyi sankarimme päässä tämä kummallinen ai'e. Kiittänevätkö häntä siitä lukijat, sitä en tiedä, mutta tekijän kiitollisuutta on vaikea lausuakaan, sillä oli miten olikaan, ell'ei Tshitshikow'in päähän olisi tämmöistä ajatusta tullut, niin ei olisi tämäkään kertomus ilmaantunut maailmaan.

Ristittyään silmänsä, kuten Venäläinen konsanaankin, ryhtyi hän toimeenpanemaan aikeitansa. Ollen muuttavinaan asuinpaikkaa ja muilla tekosyillä läksi hän liikkeelle, pistäytyen yhteen ja toiseen nurkkaan meidän valtakuntaa, liiatenkin niihin, jotka olivat muita enemmän kärsineet tapaturmia, katovuosia, ruttotauteja ynnä muuta sellaista, sanalla sanoen sinne, jossa hänellä oli toivo saada mukavammin ja huotavimmalla hinnalla ostaa tarvitsemaansa väkeä. Hän ei kääntynyt umpimähkään minkä tilan-omistajan puoleen hyvänsä, vaan huolellisesti valikoksi mieluisiansa ihmisiä taikka semmoisia, joissa tänkaltaiset kaupat kohtasivat vähimmän vastusta. Hän koetti ensin aina tutustua ihmisten kanssa, miellyttää heitä, saadaksensa sitten talonpoikia enemmän ystävyyden kaupalla kuin suoranaisella ostolla. Älköötpä siis lukijat moittikokaan tekijätä, jos tähän asti esiin tulleet henget eivät ole heitä miellyttäneet, — syy on Tshitshikow'in — tässä on hänellä täysi valta, meidän on seuraaminen, menköön hän minne hyvänsä.

* * * * *

Mutta kenties vaaditaan lopullista, tesmällistä piirrettä: mimmoinen mies hän oikeastaan on siveellisessä katsannossa? Hän ei ole sankari täynnä täydellisyyttä ja hyviä avuja, sen näkee selvään. Mikäs hän on sitten? Konnako siis, vai? Miksikä konna? Miksikä ollaan niin ankaria lähimmäistä kohtaan? Nykyaikoina ei meillä ole konnia: meillä on vaan hyväaikeisia ja miellyttäviä ihmisiä, mutta sellaisia, jotka yhteiseksi häpeäksi tarjoaisivat kasvonsa yleisön korvapuustille, semmoisia lieneekö kaikkiansa pari kolme miestä, ja nekin puhuvat jo nykyjään hyvistä avuista. Oikeampi on sanoa häntä isännäksi, hankkimisen taitavaksi mieheksi. Hankkiminen — siinä se kaiken syy on; juuri hankkimisen tähden on syntynyt juttuja, joille maailma on antanut nimen "likaisen puoleiset". Semmoisessa luonteessa on kyllä jotakin kammottavaa, ja se sama lukija, joka elämänsä tiellä on ruvennut semmoisen miehen ystäväksi, hänen kanssansa olemaan ja hauskasti viettämään elämätä, — tämä sama lukija se on katsova häneen karsaasti, jos hän ilmaantuu draaman tai kertoelman sankarina. Mutta viisas on se, joka ei hylkää minkäänlaista luonnetta, vaan luoden siihen tarkastavan katseen, tutkii sitä syvimpiä syitä myöten. Pian ihmisessä muuttuu kaikki: ei aikaakaan, niin jo on hänen sisässään kasvanut mato, joka imemällä on itseensä imenyt kaikki elämän nesteet. Ja kuinka usein on sattunut, ett'ei ainoastaan suuri intohimo, vaan mitätön himo johonkin vähäpätöiseen on kasvanut siinä ihmisessä, joka oli syntynyt suurempainkin töitten tekijäksi, on kasvanut ja pakoittanut hänet unhoittamaan ylevät ja pyhät velvollisuudet ja pitämään mitätöntä rihkamata ylevänä ja pyhänä. Lukemattomia kuin meren hieta ovat inhimilliset intohimot, ja kaikki he alussa ovat vähäisiä ja kauniita ja tottelevat ihmistä; sittemmin vasta yltyvät ne hänen julmiksi tyranneikseen. Miekkoinen se, joka on valinnut itselleen kauniimman intohimon; hänen onnensa se kasvaa ja kymmenkertaiseksi lisääntyy hetkestä hetkeen ja yhä syvemmälle ja syvemmälle hän tunkeutuu sielunsa loppumattomaan paratisiin.

* * * * *

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämmeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille — silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä. Vähät siitä, ett'eivät olisi hänen kasvonsa eikä hänen muotonsa liikkuneet ja liehuneet ilpoisen elävänä silmien edessä — sen sijaan, kun kirja olisi päästy loppuun, ei olisi sielussa tuntunut mitään häiritystä, olisi sopinut vallan hyvin jälleen istua korttipöytään, joka huvittaa koko Venäjänmaata. Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta. Mitäs siitä on hyötyä? sanotte te. Emmekös me tiedä itsekin, että maailmassa on paljon halpaa ja typerätä? Useinhan me niinkin näemme sellaista, mikä ei ole ensinkään lohduttavaista. Esittäkää sen sijaan meille jotakin kaunista, hupaista: antakaa meidän unohtaa.