— "Mitäs sinä, veikkonen, semmoista mulle aina puhut, että talous-asiat käyvät huonosti?" puheli tilan-omistaja voudillensa; "kyllä minä sen tiedän sanomattasikin. Eikös sinulla muuta puhetta olekaan, vai? Anna minun unohtaa tämä kaikki, olla tietämättä sitä, — sitten olen onnellinen".
Ja niinpä ne rahat, joilla olisi asiat saatu vähän parannetuiksi, käytetään kaikenlaiseen semmoiseen, jonka avulla päästään unhotukseen. Niin nukkuu järki, joka kukaties olisi keksinyt äkkinäisen lähteen oivallisia keinoja; mutta nyt menee tila kuin meneekin vasaramarkkinoille ja tilan-omistaja lähtee pitkin maita maailmoita unohdusta hakemaan, valmiina hädän pakoituksesta halpuuteen, jommoista ennen vanhaan olisi itsekin kauhistunut.
Vielä tulee tekijän osaksi syytöksiä niin sanottujen patriotien eli isänmaan ystäväin puolelta, jotka tyyneesti istuvat nurkissansa ja toimivat aivan toisenlaisissa asioissa, kokoavat rahaa ja hankkivat hyviä päiviä muitten kulungilla. Mutta jos vaan jotakin semmoista tapahtuu, mikä heidän mielestänsä loukkaa isänmaata, jos vaan ilmaantuu semmoinen kirja, jossa väliin sanotaan katkeraa totuutta, niin heti juoksee heitä joka nurkasta esiin kuin hämähäkkejä, jotka ovat nähneet kärpäsen takertuneen heidän verkkoonsa. Ja niin nostetaan huuto ja melu: "Onkos nyt sopivata tuoda semmoista julkisuuteen, saattaa se kaikkien kuuluviin? Kaikki, mitä siinä on kerrottu — meidän omaammehan se on — onkos tämä laitaa? Entäs mitä sanovat ulkomaalaiset? Onko hauska kuulla muilta pahoja puheita omasta itsestä? Ettekös te luule sen tekevän kipeätä? Ettekös te luule, että me olemme patrioteja?"
Tuommoisiin viisaisin muistutuksiin, varsinkin mitä ulkomaalaisista sanottiin, en tosiaankaan osaa keksiä mitään vastaukseksi.
Vai kelpaisko tämä?
Oli kerran syrjäisessä seudussa Venäjänmaata kaksi miestä. Toinen oli perheen isä nimeltä Kifa Mokievitsh, säveä mies, joka vietti päivänsä aamunuttuisessa asussa. Perheestänsä hän ei suuria huolinut; hänen elämänsä oli enemmän syvä-aatteista laatua; hänen tutkimuksensa esineenä oli näet tänlaatuinen, hänen puheensa mukaan filosofillinen, kysymys:
— "Nyt niinkuin esimerkiksi eläin", puheli hän, kävellen huoneensa lattialla, "eläin syntyy alastonna. Miksikä juuri alastonna? Miks'ei se synny linnun lailla? Miks'ei se puhkea munasta? On tuo luonto sentään vähän kummallista … tuota noin … mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä vähemmin sitä ymmärtää".
Niin ajatteli mies Kifa Mokievitsh. Mutta se ei ole pää-asia. Toinen mies oli Moki Kifovitsh, hänen poikansa. Tämä oli, niinkuin sanotaan, raavas mies. Sillä välin kun isä tutki ja ajatteli eläimen syntymistä, pojan harteva 20-vuotias luonne pyrkimällä pyrki keikkumaan. Ei hän osannut keveällä kädellä käydä mihinkään: toiselta ihmiseltä joko käsi rusahtaa tai paise nenälle nousee. Omassa talossa sekä naapurissa juoksi häntä pakoon jokainen, hänet huomattuaan, talon piiasta talon koiraan asti; oman sänkynsäkin näet oli särkenyt palasiksi. Semmoinen oli Moki Kifovitsh, ollen yleensä kumminkin hyväsydämminen mies. Mutta se ei ole pää-asia. Pää-asia on tämä.
— "Kuulehan toki, hyvä herra, Kifa Mokievitsh", puheli isälle oma sekä vieras väki; "kovinhan sinulla on kova tuo Moki Kifovitsh! Ei näet anna rauhaa kellenkään, semmoinen velikulta se on!"
— "Niin, kyllähän se on vähän vallaton, onhan se sitä", vastasi isä, "mutta mitäs mä teen? En minä nyt enää rupea tappelemaan hänen kanssaan, ja minähän siitä syyhyn tulisin, ankara muka olen isä. Hän on, ymmärrättehän, kunnianhimoinen mies. Jos häntä nuhtelisi tuon ja toisen kuullen, niin kyllä hän talttuisi, mutta julkisuus näet, — sehän se on paha asia. Kaupunki saa kuulla, ja koiraksi hänet nimittävät. Mitä? Luulettekos te, ett'ei tämä ole minun haikea kuulla? Vai en minä ole isä? Jos minä tutkin filosofiaa ja minulta jonkun kerran puuttuu aikaa, niin enkö mä sitten olekaan isä? Olenpas, näettenkös, olenpas vaan; isä minä olen, hitto vieköön, olen minä! Tässä istuu minulla Moki Kifovitsh, tässä, sydämmessäni!"