Ja Kifa Mokievitsh rupesi nyrkillä lyömään kovasti rintaansa ja tuli aivan vimmaan.
— "Ja vaikk'ei hänestä muuta tulekaan kuin koira, niin älkööthän saako minulta sitä tietää. Älköönhän isä olko poikansa pettäjä!"
Osoitettuaan tänkaltaiset isäntunteet, hän jätti Moki Kifovitsh'in jatkamaan sankaritöitä ja, palaten itse jälleen lempiaineesensa, tehdä tokaisi äkkiä esimerkiksi tänkaltaisen kysymyksen:
— "Mutta jos nyt norsu syntyisi munasta, niin kyllä kai siinä pitäisi olla kovin paksu kuori, — ei sitä saa tykinkään luodilla puhki; niin, pitää keksiä joku uusi ampumakone".
Niin elelivät aikojansa rauhallisessa nurkassaan nämä miehet, jotka aivan odottamatta, kuni ikkunasta, pilkistivät ulos kertomuksemme lopulla, kainosti vastataksensa muutamain innokasten patriotien syytökseen, patriotien, jotka siihen saakka rauhassa olivat harrastaneet jotakin filosofiaa tai varojansa kasvattaneet hellästi rakastamansa isänmaan kulungilla, ja jotka eivät ajattele sitä, kuinka ihminen välttäisi pahan työn, vaan ainoastaan sitä, kuinka hän välttäisi sen, ett'eivät ihmiset puhuisi hänen pahasta työstään. Vaan ei, ei ole patriotismi eikä ensimmäinen tunne moitetten syynä; siinä piilee jotakin muuta. Miksipä sitä salajaisin? Kukapas virkkaisikaan. pyhän totuuden, ellei juuri tekijä? Te pelkäätte syvälle luotua katsetta, te pelkäätte itsekin heittää johonkin katsetta syvälle, te rakastatte vain heittää ajattelemattomia vilkauksia kaikkeen. Te naurattekin sydämmen pohjasta Tshitshikow'ille; jopa kenties kiitättekin tekijätä arvellen: "Ei se ja se seikka ollut niinkään hullusti huomattu! Mahtaa se tekijä sentään olla iloinen mies!" Ja näin sanottuanne, te käännytte omaan itseenne toista vertaa suuremmalla ylpeydellä ja itseenne tyytyväisinä myhähdellen te liitätte: "Täytyy todellakin tunnustaa: kummallista, lystikästä väkeä sitä sentään on monessa paikassa maaseuduilla, ja kyllä ne ovat koko konniakin!" Mutta kuka olisi teistä, joka kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan hiljaisuudessa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin keskustelette oman itsenne kanssa, laskisi oman sielunsa syvyyteen tämän raskaan kysymyksen: "Eiköhän minussakin ole joku osa Tshitshikow'ia?" Ei maar! Mutta annas, että hänen ohitsensa samassa sattuu menemään tuttava, jolla ei ole arvo kovin korkea eikä lopen matalakaan, — niin jo nykäisee hän heti naapuriansa ja sanoo, ollen vähällä nauruun purskahtamaisillaan: "Katsos, tuolla menee Tshitshikow, tuolla menee Tshitshikow!" Ja sitten hän, lapsen lailla unohtaen kunnioituksen, mikä on tuleva arvolle ja iälle, lähtee juoksemaan hänen perässään, matkien ja härnäten takaa päin: "Tshitshikow, Tshitshikow, Tshitshikow!"
Vaan johan olemme ruvenneet puhumaan kovin kovaa, muistamatta, että sankarimme, joka on maannut koko sen ajan, mikä hänen kertomustansa on kestänyt, nyt on jo herännyt ja saattaa helposti kuulla usein mainitun sankarinimensä. Ja hän on kovin herkkä ottamaan onkeensa, eikä ole mielissään, ellei hänestä puhuta kunnioittavasti.
— "No mitäs sinä nyt?" sanoi Tshitshikov Selifan'ille; "kuuletkos sinä!"
— "Mitä niin?" kysyi Selifan verkalleen.
— "Mitäkö niin? Sinä mokoma! Kuinka sinä ajat? Anna mennä!"
Selifan oli todellakin jo kauan aikaa ajanut silmät siirallaan, joskus vaan puoli torkuksissa huiskaisten hevosia, jotka torkkuivat nekin. Pekon päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohden, lakki lentänyt tielle, ja hän itse, heittäytyen selälleen, oli tukkinut päänsä aivan Tshitshikow'in polveen, niin että isännän piti antaa pieni sysäys Pekon kallolle. Selifan karisti torkut silmistään, iskien papurikkoa muutaman kerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan ja huimaisten sitten ruoskalla kaikkia kolmea, virkkoi hienolla laulu-äänellä: "Soita pois vaan!" Hevoset kävivät intoonsa ja läksivät kiidättämään keveitä vaunuja keveästi kuin höyhentä. Selifan se vaan huiskieli, huudellen "Hei, helei!" ja notkeasti hypähdellen istuimellaan sitä myöten kuin vaunut toisin vuoroin lennähtelivät mäen päälle, toisin taas kiitivät huimasti mäkeä alas, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä maantiellä. Tshitshikow se vaan myhähteli, keveästi keikahdellen nahkaisella pieluksellansa, sillä hän rakasti nopeata ajamista.