Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin huonon tekosyyn.
— "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen, "mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida, mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään. He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa, niin…"
— "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.
— "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.
— "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".
— "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"
— "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus — salli minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".
Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin oli kokonaan loukattu.
— "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".
— "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin myö".