— "Eikös mentäisi päivälliselle?" virkkoi rouva miehelleen.
— "Olkaa hyvä!" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa pöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä päälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä sekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua kiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se hanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle hengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti — vaikeata on sanoa, mikä se oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö vaiko muutoin vaan talossa asuvainen, — jotakin se vaan oli, myssy päässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä paikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä tekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä huulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs heidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on kellossa ääntä!
— "Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää", sanoi Sobakevitsh, maistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja nimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka on lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.
— "Tämmöistä njanjaa", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, "tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan piru ties mitä kaikkea".
— "Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa".
— "Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos tietäisitte, niin ette maar söisikään".
— "Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan tiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa siellä oli".
— "Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta ostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa tiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään".
— "Hyi mitä sinä puhutkaan", virkkoi rouva.
— "No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää, että heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka meillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin, soppaan juuri! Sinne pistävätkin".