Emäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina kuuntelemaan vieraansa paria sanaa.
Tshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän valtakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen Romankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä syyllä ihmettelevät … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) … ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole verran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa luetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain arvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti, jota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin tulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille tuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei valtakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla mutkilla … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja että tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain raskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista samalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien personallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis vaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa velvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän ei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan olemattomiksi.
Sobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat edes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan sielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan toisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, — ei ainakaan pinnalla näkynyt värettäkään.
— "No tuota…", virkkoi Tshitshikow, odottaen vastausta jonkinlaisella levottomuudella.
— "Te tarvitsette siis kuolleita sieluja?" kysäsi Sobakevitsh suoraan, vähintäkään kummastelematta, aivan kuin puhe olisi ollutkin jyvistä.
— "Niin", vastasi Tshitshikow, lieventäen taaskin tuota sanaa ja lisäten: "olemattomia".
— "Kyllähän niitä aina löytyy", sanoi Sobakevitsh.
— "Ja koska löytyy, niin te kaiketikin … mielellänne luovutte niistä?"
— "Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille", sanoi Sobakevitsh, ja kohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo tästä jotakin hyötyä.
— "Peiakas!" ajatteli Tshitshikow itsekseen, "tämähän tarjoo kaupaksi, ennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!" Hän lisäsi ääneen: "No mikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin omituista laatua … että hinnasta on todellakin niin outoa…"