— "En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; — sata ruplaa kappaleelta", sanoi Sobakevitsh.
— "Sata?!" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista silmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai Sobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut toisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.
— "Onko se sitten mielestänne liian paljo?" kysyi Sobakevitsh ja jatkoi sitten: "Mitäs te maksaisitte?"
— "Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä toisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä arvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa on aivan yltäkyllin".
— "Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!"
— "Ei minusta nähden enempää kannata maksaa".
— "Enhän minä teille vanhoja virsuja myö".
— "Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin".
— "Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät teille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?"
— "Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi? Johan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi, utukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut tästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta. Enempää en voi maksaa".