— "Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea hinta".
— "En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta, en voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta", puheli Tshitshikow, lisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.
— "Mitä te visuilette?" sanoi Sobakevitsh, "enhän minä kallista pyydä! Toinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja; minulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä kovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen tekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä ollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden tunnin; vaan niin lujaa ja kestävää … itse hän ne sisustaa, itse hän ne kiillottaa!"
Tshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää ole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan, puhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja lahja.
— "Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte mointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut kaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea: seitsemän tuumaa neljättä kyynärää!"
Tshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole olemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi semmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.
— "Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä. Maksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi saapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi viinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies maksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja maksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän toista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta".
— "Mutta malttakaahan toki", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan, hämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei näkynyt, ei kuulunut, "mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän niistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän kuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku".
— "No niin, kuolleitahan ne ovat", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin itsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi sitten: "mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään väestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne ovat eivätkä ihmisiä".
— "Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä vastoin — sehän on mielikuva vaan".