Päällikkö. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä ystäväni…?
Anna Andrejevna. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi mielestä kauniimmat?
Maria. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!
Päällikkö. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas, ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä — se on, mitä hän enimmin rakastaa?
Ossip. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan… mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja hyvin kestitään.
Päällikkö. Hyvin kestitään…?
Ossip. Niin juuri, hyvin kestitään… Mitä minuun tulee, niin en tosin ole kuin orja, — mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin on hyvä olla… Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin. "Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti, Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. — "Vai niin", sanoi hän, "huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!" Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".
Päällikkö. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata. Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.
Ossip. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.
Anna Andrejevna. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.