Anna Andrejevna. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä sopivata?
Maria. Voi, hyvä äiti kulta, minä…
Anna Andrejevna. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi, äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen…
Hlestakov (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi — sangen sievä! (Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!
Anna Andrejevna. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin mokomin hyvin ja nouskaa — lattia ei ole aivan puhdas.
Hlestakov. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä kohtalon minulle sallimus määrää — elämän vai kuoleman.
Anna Andrejevna. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.
Hlestakov. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa. Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.
Anna Andrejevna. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt siinä asemassa… minä olen naimisessa…
Hlestakov. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"… Siirrymme etäisen rannan kalveesen… Saanko sydämenne, saanko sydämenne?