Neljästoista kohtaus.
Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)
Maria. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä… (Huomaa Hlestakovin olevan polvillaan). Ah, minkälainen asema!
Anna Andrejevna. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu! Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on? Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan… et ollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi, koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetun neiden tulee…? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa ja sievä käytös on?
Maria (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt…
Anna Andrejevna. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otat esimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun ei pidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä… esimerkiksi äitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.
Hlestakov (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneamme estäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!
Anna Andrejevna (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis…
Hlestakov. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!
Anna Andrejevna. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinun joutavan vuoksi polvillaan ja sinä — sinä hyppäät sisään kuin hassu! Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitse sellaista onnea.