Maria. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästä lähin…
Viidestoista kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).
Päällikkö. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee, en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!
Hlestakov. Mikä teitä vaivaa?
Päällikkö. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallani vakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepä juuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli, jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. — Hän on itse itseänsä piiskannut.
Hlestakov. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla ole semmoiseen aikaa.
Päällikkö. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikki tyyni!… Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitä valhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpia varkaita auringon alla.
Anna Andrejevna. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch on suvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!
Päällikkö. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivan täydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hän on vähän hassahtunut… Hänen äidissään oli samaa vikaa.