Suuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas Juhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli valloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille voudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita "Käkisalmen rubiineja" ("the Kexholmische rubijner"). Niitä lähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut saavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa tarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset granaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.
Tämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan muutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet jonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa (Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen ruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale. Se aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan peerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri. Helmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy viihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti eteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan, pohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin pituisia.
Impilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja tunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja on käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa tunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia satoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa itse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista joukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla irralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi avata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.
Kansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä pyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää kauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat kultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä helmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja taidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä näytteillä.
Kansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä, mutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan kiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva mylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta muutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän. Kirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, "päiveä paistattaapi." Sorsa lentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa: "kynnel koabasov dai suuh noblahuttav." [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa nielasee.] "Ulkomailla" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on löydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa todenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.
On muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun historioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa "Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista", joka ensi kerta painettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä. Siinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, "päivää paistattaakseen", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä olevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa neljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.
Wärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia teollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas suurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee Tohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta laskee Jänisjärveen.
Wärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa valmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa. Putlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli kankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi. Walurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen yhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin konepaja ja valimo.
Möhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen Sortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi masuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.
Wärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50 järvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen, Kiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta järvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan masuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan hiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa malmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan määräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten saatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin valmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta lisätä.