Wuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan malmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka toimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli kerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi, jaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden kaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä täyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin ja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi: "vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta mahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta." Hallitus suostui Lukinin pyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta yhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista osake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä voitu panna alkuun.
Tällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta, kunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen. Hän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko omaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja luopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin julkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin nimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle työnjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille omistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer & Winberg'ille.
Näin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen omistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut siinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän liike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta tullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä palveluksessaan.
Pitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin vähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä kätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja. Siellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia kauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja, läpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella löytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan alle.
Ennenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin tutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella tavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka alareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio enempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään liikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on uponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki ja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin. Rautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen vuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut. Woidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan sisusta sillä tai sillä syvyydellä.
Kun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus ja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien jälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla. Jos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan, ennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy menetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet jättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien kattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen. Eri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.
Tuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta, ja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla. Tuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee himmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin maanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan lämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen tienvieri niin eloisan viheriältä.
Saavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan. Meille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät siihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen. Warovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen, sillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa. Opas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu on tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa kiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä pitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.
Näin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita myöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus ovat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat ainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan kohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle, puiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan kaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin kolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin pilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä ympäristöä.
Astuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata. Ensiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun tulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan paksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on kosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien raoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä silloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin kaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat tai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas suurissa tynnöreissä.