Emäntä nousi nyt läävän ukselle ja hänen alitsensa piti karjan kulkea. Karja ajettiin ulos läävästä "virpavitsoilla", joita tähän tarpeesen oli talossa säilytetty palmusunnuntain ajoista. Karja ajettiin metsään päivännousuun päin.
Emäntä oli sillä välin astunut alas korkealta asemaltaan, läävän ukselta, ja rientänyt metsään karjan edellä, valkea huivi päässä ja valkeat kintaat kädessä. Täällä kyyristyi hän puun juurelle ja luki seuraavan loitsun:
Metsän herra, moan kuningas,
Kun katsoit kartanossa.
Niin hoi'a katajikossa.
Anna rauha raavahalle,
Pane suet suitsit suuhun,
Karhut rautakahlehisin;
Anna rauha roavahille,
Sontajaloille sovinto!
Tuo villat viitsimättä,
Muun katehen katsomatta;
Suin sulihin, päin päivihin.
Osin onnen ruohosihin.
Tämän jälkeen toi emäntä karjan takaisin läävään ja luki:
Terve maalle, manterelle,
Terve tallimestarille;
Karma kultaa, toinen hoppiita.
Nyt pestiin karjakellot rainnassa ja tätä pesuvettä valeltiin sekä karjan että paimenien päälle. Kaiken tämän teki myös emäntä, lukien:
Hyvä Kain, kaunis Katri,
Anna valkia vasikka.
Kelpaapa se kirjavakin.
Suu rumaksi ruokana makkiiks.
Nyt ootta, talven syöneet rusuu ruumenta,
Pehupellon olkii.
Jos sattui kesällä maito tulemaan viruvaksi, niin meni emäntä läävään, heitti päähineen päästään, hameen yltään ja otti nämä vaateparret ynnä lattialuudan käteensä, löi jokaisella lehmää kolme kertaa päähän ja luki:
Ken katein katsonoo,
Silmin kieroin keksinöö,
Silmät vettä vuotakohon,
Hyhmänä kyhertäköhön.
Kulkkuhun verinen tulppa,
Lemmon lukko leukaluihin,
Hiiliseiväs sieramihin.
Ken lie suilla suuellunna,
Mie sanoilla salpaelen.
Jos lehmä tuli kipeäksi, niin hivutettiin jauhoja "ukontaltasta", otettiin kynnyksen alta "uperoita" [tomua] ja tyhjän tupen pohjasta "musseroita" [ruuhkaa]. Kaikki tämä pantiin korvoon lehmän juomaveden sekaan. Korvo kannettiin uuninhavulla lehmän eteen ja tämän selkään pantiin housut. Korvosta ammennettiin lehmälle juomaa vanhalla, varrettomalla kenkärajalla ja sanottiin: "Suus rumaks, ruokas makkiiks."