Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä 1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut; päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan. Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. — Yhteinen kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai 1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli, ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut", vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta. Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka hänkin määräsi.

* * * * *

Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä; käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.

Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta maanmiehiltänsä… Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa." — Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut "kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa. Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan. Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa, mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan, mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti Kalevalan kokoonpanoon.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon useasta toisinnosta.

Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja, sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi. Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää. Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." — "Lyömällä yhteen" kaikki hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista, "ilman sanaakaan omia panematta". — Se oli ensi askel eepillisten kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe, jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.

Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p. syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen, partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä. Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai 6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys. Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.

Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja, jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle, mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet lapsetkin runoja osasivat.

Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721 säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.

Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä, saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä". Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden kuvauksessa.