Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous, "joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa, kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli, antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.
Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista, sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman, vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo "Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. — Kirjeissään Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä. Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." — Lönnrot aina vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa, Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.
"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.
Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia. Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. — Tällä matkalla hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan Jyrki Kettusen, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3 päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan patriarkaalisen Arhippa Perttusen, joka kolmatta päivää lauloi Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen: "Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin — hän sanoi — Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä, eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija, joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt, olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' — Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin; minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." — Siinä on eloisa kuvaus tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta, jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen liikutuksesta vavistessa.
Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti. Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa". Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta. Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja, sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään. Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.
Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta, joista lopullisesti hyväksyttiin "Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista".
Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät 12,078 säettä — siis kaksin verroin sen runkona olleen "Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä — Lemminkäinen — Väinämöinen — Naimakansan virsiä — Runokokous Väinämöisestä — Vanha Kalevala, ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien elosta ja olosta — kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon, Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. — Vanhan Kalevalan laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä olleet älyttömät — ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta" sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". — Me puolestamme emme voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.
Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan, sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo syntynyt.
Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa. Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia! — Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen, sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien laulujen kanssa. — Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista. Vasta sitten kun M.A. Castrén v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan, alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.
* * * * *