Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa — hänen erotessaan professorinvirasta — Lönnrot vakuutti, ettei suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa; Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti, melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa; itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."

Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta, nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. — Jouduttuaan jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan." Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia, joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia. Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra, tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa, "että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.

Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran. Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä… Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." — Nämä voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.

Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan. Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea, mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään erinomaista — hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi — mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea. Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä. Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja, "sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään; saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät." Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys. Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja nasevia kirjoituksia.

* * * * *

Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan (J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa, kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen, levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa, hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."

Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin, ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle. Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa. Lönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista talonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä. Juhlatilaisuuksissa pantiin "simsetti" kaulaan. Puheita hän niissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli huono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut kirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti oman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi ylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin olla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin rivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen tankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.

Kesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen sydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli vähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru ja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin Paikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa. Täällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä outo osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen ulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin. Milloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen hän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli joskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa jollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin, joskin vastahakoisesti.

Lähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan Sammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla suorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän yliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää. Varsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään. Sen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin käytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen sanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin kyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään, valmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle. Kerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli Lönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli, ettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri ohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin. Lönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden eläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa Ahlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti siirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja tarmoa.

* * * * *