Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.
Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren, Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 — samana päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä, piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.
Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu esi-isä oli sotamies Eerik Losteen, syntynyt v. 1717 ja muun muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia. Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi käyttämään liikanimeä "Lönnrot", joka kuuluu olevan ruotsiksi muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja, värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan. Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.
Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli, harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle, että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan, putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä. Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita, puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä, sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.
Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava, hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen jälkeensä.
Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja. Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.
Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias, mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt, että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.
Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä. Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä kaivossa.
Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto, joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen. Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari. Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon siimeksessä.
Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää" ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon. Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi. Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.