Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua, oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä. Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen, harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." — Kerran Elias kiipesi isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille. Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi tulee."
Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus, virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä, ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli, ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.
Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa kovin vaikealta.
Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina olevia kirjoja — omia hänen tietysti ei kannattanut pitää. Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava, sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä, jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." — Vähän ruoan jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa. Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan kotoa pois.
Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa mestarinsa kanssa.
Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen: piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan. Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa. Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä, miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin. Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden lomahetkinä ja ruoka-aikoina — useinkin toverien portailla istuen — hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti toverinsa.
Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat. Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen, kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen, lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa, harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa. Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin. Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää, joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja uupunutta matkalaista.
Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin. Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s. "kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.
Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita. Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa — pääoma, jolla jo saattoi ajatella kouluun lähtöä.
Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella 1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle luokalle.