Kun siitä juuri puhelimme, tuli rouva Hainari keittiöstä sisään. Hän puuttui puheeseemme ja sanoi, että se häntä niin ihmetytti, hän oli aivan toista odottanut. Kun mies sai nuo rahat, joilla hän pääsisi vapaaksi raskaasta, painavasta velastaan, ei hän tullut iloiseksi. Hän ei edes kiittänyt. Kasvot pysyivät yhtä jäykkinä, alakuloisina, ilmeettöminä. Oli niinkuin ei tuo tapaus olisi tehnyt häneen juuri mitään vaikutusta. Miksi ei hän tullut iloiseksi, miksi ei hän kiittänyt?
Silloin mainitsi Hainari seuraavat kauniit säkeet Vänrikki Stoolin tarinoista:
Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena, kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.
Samassa näin, että toiset metsämiehet olivat hevosineen tulleet torille. Sanoin jäähyväiset ja kiirehdin matkaan. Minulla oli sija varattu Turun rattaille, joissa entisestään oli kaksi miestä. Läksimme aika kyytiä ajamaan maallepäin.
Mutta minulla oli äsken näkemäni ja kuulemani tapaus elävästi mielessä. Minua viehätti Hainarin kaunis tapa sitä arvostella. Rupesin sitä sen vuoksi toisille kertomaan. Mutta kun olin päässyt kertomuksessani niin pitkälle, että mies ei tullut iloiseksi eikä kiittänyt, sanoi toinen herroista: "våra tuppar ä' sådana förbannade lorfvar" (meidän talonpoikaiskollot ovat niitä vietävän lurjuksia).
Juttuani en kertonutkaan sen pitemmälle. Mutta olen usein pitkin elämääni tätä tapausta muistellut. Niin eri lailla saattaa samaa tapausta arvostella. Riippuu niin suuresti siitä, millä mielellä tapahtumia katselee, ja minkälainen se sielu on, jonka mielikuvien sarjaan uusi liittyy.
Hainarin luonteessa ja koko olemuksessa oli ihanteellinen perusleima. Se näyttäytyi muun muassa siinä, että hänellä oli harvinainen vaikutus ympäristöönsä, kaikkiin, joiden kanssa hän seurusteli. Hänen oman mielensähän aina täyttivät aatteelliset harrastukset. Ja joutuipa kuka tahansa hänen seuraansa, alkoi se kertoa ja puhua yleisistä asioista. Ken kertoi jotain historiallisia muistoja, ken kansatieteellisiä huomioita, ken kielellisiä omituisuuksia, ken puhui kouluista, ken kirjastoista. Jokainen näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan, tuoden esille sen vähäisenkin yleisharrastuksen, mikä hänessä sattui olemaan. Liekö se ollut Hainarin perustukseltaan ihanteellinen olemus, joka houkutteli jokaista näyttäytymään paraimmalta puoleltaan?
* * * * *
Nuorempana miehenä Hainari oli innokas metsästäjä. Saaliinsaanti ei kuitenkaan ollut pääseikkana, vaan liikkuminen luonnossa. Välistä kävimme yhdessä ampumassa teeriä kuvilta. Muistelen vieläkin erästä retkeä. Pakkanen, talvinen luonto oli ihanimmillaan, hiihtelimme metsiä, mäkiä, järven jäitä. Kukin istuimme kopissamme odottaen teerien tuloa. Tenhoava äänettömyys täytti luonnon, sievät urpiaiset näpertelivät lepännorkkoja aivan edessäni, pikku nakertaja juoksi pelotta saappaani yli. Äkkiä kuuluu siukuva lento, teeriparvi istahtaa puuhun, laukaus rikkoo äänettömyyden, lumi tupruaa ympärillä, ja raskaana putoaa lintu maahan. Seuraavana päivänä oli niin pakkanen, ettemme voineet kojussa istua, hiihtämässä kävimme kuitenkin. Kauvan seisoimme sulan kosken reunalla ja katselimme koskenkarojen puuhia, jotka 30 asteen pakkasesta huolimatta ahkeraan sukeltelivat.
Hainari innostui ahkeraksi karhujen ampujaksi. Kaikkiaan oli hän mukana ampumassa kahdeksaatoista karhua. Hänellä oli tapana tuumailla, kuinka tuhoisa peto karhu oli, ja kuinka sen kaatamille oli ihmiskunnalle hyödyksi. Karhuja tietysti ei ollut asutuilla lähiseuduilla. Niitä pyydystäissä oli tehtävä pitkiä retkiä, enimmäkseen rajapitäjiin, joskus rajankin taakse Aunuksen puolelle.