Kaikenlaiset ihmiset innostuivat keräämistyöhön, ja monenlaisia merkillisiä kaluja museoon tarjottiin. Eräs paikkakunnalla niihin aikoihin yleisesti tunnettu omituinen henkilö H. toi kallisarvoisen löydön, jonka hän mielenliikutuksesta melkein kuiskaten, täyttä totta uskoen, tarjosi Hainarille: sen kiven, joka oli ollut leivottuna Kullervon leipään. - Muuan maakauppias kirjoitti erittäin innostuneita kirjeitä Hainarille, samalla kun hän esineitä lähetteli. Erään kirjeensä hän lopetti sanoilla: "tässä on sellainen mies, joka hakee niitä vaikka helvetistä". Maalaisväestö yleensä pani näille harrastuksille suuren arvon. Heistä oli hauska käydä museossa katsomassa ja vanhat innostuivat ja ilostuivat, kun he kertoivat, millaista ennen oli ollut. Näinä kansatieteellisten harrastusten aikoina he jo alkoivat oppia käymään Hainarin kodissa, jos ei muuta niin "tarattamassa".
Kansatieteellisiä esineitä koottiin monenlaisia. Kaunis kokoelma oli soittokoneita, pyyhinliinoja, nauhoja, monenlaisia talousesineitä, aseita, taikakaluja y.m.m. Museossa oli varsin suuri ja arvokas kokoelma kiviaseita. Ja vihdoin runsas rahakokoelma.
Vanhojen rahojen tutkiminen ja tarkastaminen oli jo aikaisemmin suuresti Hainaria huvittanut. Ensi vuosina Sortavalassa sai hän tätä haluaan mielin määrin tyydyttää. Itä-Suomessa oli säilynyt suuret määrät vanhoja ruotsalaisia plootuja, ja toisia löytyi. Esimerkiksi Impilahdelta löytyi niitä eräästä pellosta melkein hevoskuorma. Niitä oli suuria 4 talarin, olipa joku 8 talarinkin. Enimmät niistä ovat nyt Sortavalan museossa. Myöskin oli saatavana runsaasti muitakin vanhoja rahoja: venäläisiä tipoja, Görtzin rahamerkkejä, Kristiina kuningattaren 1 äyrin rahoja j.n.e.
Etenkin viimeksi mainittuja tutki Hainari huolellisesti. Niitä kuului olevan jotain harvinaista laatua, jotka vain vähän erosivat tavallisemmista. Kerran oli Hainarilla tutkittavana näitä pieni pytyllinen. Myöhään yöhön unohtui hän etsimään harvinaista muotoa. Siitä oli meillä huvin aihetta ja monta leikkipuhetta teimme: milloin kuvittelimme häntä keskiaikaiseksi alkemistiksi, milloin miksikin.
Tämä kansatieteellinen harrastus vei Hainarin lähelle kansaa. Se opetti hänet tuntemaan kansan tavat, kansan sivistyskannan, sen olot. Hänen toimelias, yritteliäs luonteensa ei tyytynyt pelkkään tutkijan silmällä katselemiseen. Hänessä heräsi halu suoranaiseen toimintaan.
Siihen aikaan eivät Oskar Hainarin silmät vielä olleet avautuneet näkemään Laatokan seutujen kauneutta. Hän vietti kesiänsä Hämeessä, enimmäkseen lapsuuden ajoilta rakkaassa Kurussa, vanhempien ja sisarusten parissa. Siellä hän metsästeli ja kalasteli ja seurusteli naapuriensa kanssa. Kun hän lukukauden alkaessa palasi Sortavalaan, oli hänellä aina uusi varasto hauskoja tarinoita kansanelämästä. Muudan vanha ukko, "Kauppilan vaari", oli niissä usein päähenkilönä.
Oskar Hainarin mieli oli valoisa ja sopusuhtainen. Mielessäni säilyy siltä ajalta monta pikku tapahtumaa, joissa hänen kaunis maailmankatsomuksensa, osanottavainen sydämensä ja kykynsä käsittää ihmisiä kuvastuu. Kerron tässä yhden, joka on samalla varhaisimpia.
Olin lähdössä metsästysretkelle. Metsästäjät olivat päättäneet yhtyä Sortavalan torilla. Hainarit asuivat silloin vastanaineina tämän torin varrella. Minä menin tamineineni heille odottamaan, ikkunasta oli minun katsottava, milloin muut metsästäjät tulisivat torille ja sitten liityttävä heihin.
Taloon tullessani olivat sekä herra että rouva keittiössä. Edellinen tuli työhuoneeseensa minun kanssani puhelemaan. Hän kertoi heidän keittiöön tulleen miehen, liekö ollut palvelijan tuttava, vai miten lie sinne tullut. Mies oli kertonut joutuneensa velkoihin eräälle kauppiaalle. Velka ei ollut suuri. Muistaakseni alle kahdenkymmenen markan. Pariin kertaan oli jo velka pantu ryöstöön, mutta ryöstömies ei muuta myödyksi saanut kuin sen verran, että sai ryöstökustannukset suoritetuksi, vaikka se vähäinen omaisuus, mikä oli vuoden kuluessa kokoontunut, myötiinkin. Velka jäi entiselleen maksamatta. Kolmannen kerran oli kauppias nyt antanut velan perittäväksi. Mies oli käynyt kauppiaan puheilla, oli pyytänyt kauppiasta peruuttamaan ryöstömääräyksensä, sillä entistä enempää ei ollut nytkään saatavissa. Kauppias ei ollut siihen suostunut. Kolmas kerta mieheltä kohta myötäisiin samasta velasta hänen välttämättömimmät tarvekalunsa. Ja itse velka jäisi tälläkin kertaa maksamatta.
Tämän oli mies kuivakiskoisesti kertonut, valittamatta ja moittimatta. Hainarin mielen se saattoi kuohuksiin. Sehän oli sydämmetöntä, kovaa, epäinhimillistä, väärää. Laki olisi muutettava… Siinä määrässä sääli hänet valtasi, että hän antoi omistaan miehelle lahjaksi sen rahamäärän, mikä tarvittiin velan maksamiseen. Iloisena ja tyytyväisenä hän tämän minulle kertoi ja iloitsi, että mies nyt pääsisi painajaisestaan.