Juhannuksen aikaan asustaa siika niillä rannoilla. Suurilla nuotilla niitä pyydetään. Laatokan ranta on Aunuksen puolella saareton, pitkälti matala, hiekkapenkereinen. Näköala on niin laaja kuin minkä silmä kantaa. Rannalla oli kymmenen eri nuottakuntaa. Jokaiseen nuottaan kuului vähintään kymmenen henkeä. Mutta paitse varsinaisia nuotanvetäjiä oli ranta täynnä väkeä, kaikenlaatuista. Varmaan oli siinä yli kaksisataa henkeä. Kuleksimme pitkin rantaa, niinkuin muutkin joutilaat, apajalta apajalle. Ja siinäkös oli elämää. Tuon tuostakin lähti venekunta liikkeelle pyydyksineen, mekin läksimme välistä mukaan. Veneet olivat suuria, ranta pitkälti matalaa, oli ensinnä kahlattava veneen vieressä, ennenkuin veneeseen noustiin. Tehtiin kierros ulapalle, kirkkaalle, tyynelle ulapalle, nuotta heitettiin veteen, palattiin takaisin ja vedettiin nuotta maalle. - Melkein joka apajan kohdalla oli tuli, jossa keitettiin teetä, kalakeittoa. Kaikkialla oli elämää, naurua, laulua, puhetta, iloa. Eräässä paikassa oli hyvä-äänisiä tyttöjä. Ne asettuivat nurmimättäälle laulamaan. Lukkarin kukoistava tytär istui keskelle ja muut ympärille. He lauloivat venäläisiä lauluja, "pajattivat", niinkuin siellä sanotaan. Sanat olivat venäjänkielisiä, joita laulajat eivät itse ymmärtäneet, säveleet arolla syntyneitä, pitkäveteisiä, kauniita. Olimme täällä asutusten rajamailla, suomalainen luontokin oli loppunut ja venäläinen alkanut. Kun vielä muistelen, että oli juhannusyön tenhoisa valo, edessä Laatokan aava ulappa, ymmärrän, kuinka voimakkaasti mielet lumoutuivat niin meidän kuin muiden. Koko kesäyön vietimme Repoirannassa.
Matkan varrella ostimme kanteleita. Kun läksimme Tulemajärven kylästä, ratsastimme viidellä hevosella, kuudes kuletti tavaroita, kyytimiehet juoksivat rinnalla. Kullakin meistä oli viitta hartioilla, laukku selässä, kantele kainalossa, ja toisilla vielä pyssyt olalla. Olimmepa kuin entisen ajan vaeltavia trubaduureja.
Myöskin metsästyshaluamme saimme tyydyttää. Monesti ammuskelimme sorsia, jonkun kerran metson poikasia, yritimmepä kerran kontiotakin vaanimaan.
Suuren Mäen kirkonkylän läheisyydestä oli karhu kaatanut kaksi lehmää. Niiden haaskoilla vietimme yön karhua odotellen. Eihän se tullut, se oli nähtävästi ennättänyt käydä siellä ennen meidän tuloamme, mutta yö vietettynä salaperäisessä suuressa metsässä, jossa jokainen risahduskin sai viritetyn mielen värähtämään, säilyy vieläkin mielessäni matkan kauneimpien muistojen joukossa.
Myöskin luontoa ihailimme tällä matkalla. Olimme tilaisuudessa näkemään, miltä näyttää koskematon ikimetsä jättiläishonkineen. Rajattomia, suuria soita saimme samoilla. Eräällä viidentoista virstan taipaleella oli neljäkymmentä kahdeksan suosiltaa.
Matkan tulokset luovutettiin Muinaismuistoyhdistykselle ja osa Suomen Kirjallisuuden Seuralle. Meille kaikille matka tarjosi paljon opittavaa ja olemme sitä pitkin ikäämme mielihyvällä muistelleet. Hainarissa heräsivät kansatieteelliset harrastukset sen kautta entistään voimakkaammiksi. Mutta ennen kaikkea valmisti se hänen sielussaan maa-alaa hänen vastaiselle työlleen Karjalan kansan hyväksi.
* * * * *
Ensi aikoina Sortavalassa ollessaan kohdistui Hainarin harrastus tarkastamaan kansan elämää, sen tapoja, kieltä, puheparsia. Kaikki, mikä oli sattuvaa, sukkelaa, omituista, tuotti hänelle iloa. Lukemattomat olivat ne jutut, joita niihin aikoihin kerroimme toisillemme, joissa karjalaisten luonne ja kieli kuvastui. Menipä Hainari välistä niin pitkälle, että kun hän kuuli oikein mukavan sanasutkauksen, hän siitä antoi pienen rahapalkinnon.
Karjalan rajamurretta hän koetti paraimpansa mukaan oppia. Muistan kerran Suojärvellä, kun Hainari puhellessaan suojärveläisen kyytimiehemme kanssa, käytti jotain muotoa, joka minun mielestäni ei ollut murteen mukainen, ja kun minä siitä hänelle huomautin, Hainari sanoi puhuvansa Genetzin Karjalan kieliopin mukaan.
Kansatieteelliset harrastukset täyttivät niinä aikoina suuresti hänen mielensä. Sortavalaan tullessaan oli hän tässä suhteessa joutunut rikkaille maille, ja käydessään metsästysretkiltä rajapitäjissä vieläkin rikkaammille. Hän rupesi innokkaasti esineitä kokoamaan ja innostutti useita muitakin siihen. Aluksi niitä olivat hänen omat huoneensa täynnä, joka nurkka. Saatuaan innostuksen muihinkin herätetyksi, perustettiin Sortavalan kansatieteellinen museo, jolle luovutettiin huoneita Sortavalan kaupungin talolta.