Matkan päätarkoitus oli muinaistutkimus. Varsinaisia muinaismuistoja emme löytäneet, joitakuita kivilatomuksia kumminkin mittasimme. Kiviaseita sen sijaan kokosimme suuret määrät ja vähän muitakin muinaisesineitä, niin että meillä lopulta piti olla kolme miestä niitä kantamassa. Kaikenlaatuisia kansatieteellisiä oloja koetimme tarkastaa, oppia niitä tuntemaan ja kirjoittaa muistiin nimityksiä ja kuvauksia niistä. Historiallisia tarinoita entisistä sissiajoista ja muita merkitsimme kirjaan. Kaikkialla otimme talteen myös sukunimiä. Runolaulajia tiedustelimme ja kanteleensoittajia ja heitä laulatimme ja soitatimme, kun tapasimme. Yleensä koetimme oppia tuntemaan kansaa, sen kieltä, tapoja, katsantokantaa, uskonnollisia ja muita käsitteitä.
Tietysti ei kansa uskonut meidän selityksiämme, miksi matkustimme ja mitä varten kaikenlaista vanhaa romua kokosimme ja ostelimme, ja kaikkein tavallisimpia asioita kyselimme ja utelimme. Kansa käytti siellä vanhoja kiviaseita, "pyhälän talttoja", taikakaluina. Me koetimme paraimman mukaan selittää, ettei niillä taikakaluina ollut mitään merkitystä, vaan että ne olivat aivan arvottomia kivipalasia. Ja sen jälkeen me olimme valmiit maksamaan niistä heidän oloihin nähden aika kalliin hinnan ja näimme paljon vaivaa niitä hankkiaksemme. Luonnollista on, että he eivät uskoneet meitä. Miksikäs me niistä kalliin hinnan maksoimme, jos ne niin arvottomia olivat. Meidän antamaa todellista selitystä he eivät käsittäneet. Joku muita viisaampi arveli niitä hankittavan Helsingin tohtoreita varten.
Viteleen suuressa kylässä olimme joutua aika pulaan. Osa seurasta oli eräänä aamuna matkustanut Tuuloksen kylään. Siellä olivat he kaivaneet vanhoja hautakumpuja ja ottaneet niistä muutamia pääkalloja mukaansa. Illalla myöhään palasivat he Viteleeseen, jossa B. ja minä olimme viettäneet päivän kaikenlaisia kyselyjä ja muistiinpanoja tehden. Kun sitten yöllä 12:n tienoilla teetä joimme ja puhelimme päivän vaiheista, isäntä seurassamme, kertoivat he myös pääkalloista, ottivat ne esille konteistaan ja näyttivät niitä. Silloinkos talon isäntä pelästyi, hyppäsi ylös, risti silmiään eikä enää uskaltanut olla samassa huoneessa kuin me. Seuraavana aamuna läksimme eteenpäin kulkemaan, maksoimme taloon, ja kun emme siitä saaneet ketään saattajaa, läksimme etsimään. Tapasimme veneessä joen rannalla miehen. Hän saattoi meitä ruuhellaan seuraavaan kylään, josta saimme oppaita ja kantajia. Perästäpäin kuulimme kerrottavan, että koko kyläkunta oli joutunut suureen mielenliikutukseen meidän tekomme johdosta. Aamulla olivat kylän miehet jo kokoontuneet vangitakseen meidät ja viedäkseen meidät Aunuksen läänin kuvernöörin tuomittavaksi. Mutta kun olimme ennen sitä ehtineet vapaehtoisesti lähteä kylästä, jäi heidän aikeensa siihen.
Toisilla seuduilla elivät sissitarinat vielä niin voimakkaina, että meitä epäiltiin sisseiksi.
Muutenkin herätimme suurta huomiota. Kaikkea, mitä meillä oli, ihmeteltiin ja tarkastettiin. Monesti, kun aamulla heräsimme, oli tupa täynnä ihmisiä, siinä arvokkaita valkopartaisia miehiä. Äänettöminä he seisoivat ja odottivat meidän heräämistämme. Kaikki meidän vaatteemme, liikkeemme, tekomme joutuivat ihmettelyn ja arvostelun alaisiksi. Kun menimme uimaan, seurasi kylän väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset meitä katsomaan, meidän uidessa kulkivat kaikki vaatekappaleet kädestä käteen, ja kun sukelsimme, luulivat he meidän etsivän sieltä jotain malmia.
Joka kylässä tiedustelimme sukunimiä. Välistä saimme pelkkiä venäläisiä nimiä. Ja vasten kaikkia tiedustelujamme ei myönnetty muita suomalaisia nimiä heillä olevan, kunnes joku sattui esim. kysymään: mikä sen Rossin nimi on. Me silloin siihen tartuimme. Löytyiväthän ne suomalaisetkin nimet, mutta niitä vaan ei sopinut kirjaan panna.
Kerran sattui meille tapaus, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Professori J.A. Palmén oli kehottanut meitä pitämään joitakuita lintulajeja silmällä, ja jos niitä saisimme ammutuksi, tuomaan nahan hänelle. Sitä varten oli meillä mukana rasiallinen arsenikkivoidetta, jolla nahat voitaisiin säilyttää turmeltumattomina. Tämä arsenikkivoide oli minun laukussani. Kulimme veneellä yli Vieljärven. Lännestä päin pistää järveen niemi, jolla on pienempi kylä. Tähän kylään poikkesimme muutamaksi tunniksi, kävimme taloissa kysymyksiä tekemässä, ostimme joitakuita kiviaseita, söimme, lepäsimme vähän aikaa rantapengermällä ja matkustimme eteenpäin. Vieljärven kylässä huomasimme, että minun laukkuni oli kadonnut. Seuraavana päivänä otin soutajan ja läksin takasinpäin sitä etsimään. Kylässä, jossa edellisenä päivänä olimme levänneet, vakuutettiin minulle, ettei semmoista laukkua kukaan ollut nähnyt. Kyselin kylän miehiltä ja naisilta, mutta ei kukaan tiennyt mitään. Kun jo astelin rantaan poislähteäkseni, tuli muuan vanha akka luokseni. Harvoin olen nähnyt niin rumaa ja niin ystävällistä naista. Aunukselaiseen tapaan puhutteli hän minua mitä hellimmillä ja kauneimmilla nimityksillä: "kallis" ja "kaunis" j.n.e. Hän neuvoi vaan vaatimaan laukkua, kyllä se kylässä oli. Viimein tulikin laukku esille. Muuan mies sanoi sen muka jostain saaresta löytäneensä, jossa emme koskaan olleet käyneet. Hyväksi onneksi tarkastelin laukun sisältöä. Kaikki muu oli tallessa paitse arsenikkivoide. Monen mutkan perästä sain viimein senkin pois. Olisi voinut olla ikävät seuraukset meille, jos olisivat minun arsenikkivoiteellani ruvenneet itseään parantamaan.
Runolaulajia emme monta tavanneet tällä matkalla, eikä niitä Aunuksessa yleensä ole koskaan paljoa ollut. Vienan Karjalahan se on runolaulajien kotimaa. Sen sijaan kuulimme monesti kanteleensoittoa. Meillä oli saattajana noin viikon päivät reipas, monitietoinen ja -taitoinen mies, nimeltä Tihon Paulow. Hän soitti myös kannelta. Meistä tuli oikein hyvät ystävät, jonka vuoksi eronhetki oli vallan vakava tilaisuus. Se tapahtui jossain kylässä Tulemajärven rannalla, muistaakseni Mantereen kylässä. Illalla jo olimme selvittäneet välimme ja sanoneet jäähyväiset, aikaisin aamulla ennen meidän ylösnousemistamme oli hänen määrä palata kotiinsa. Mutta aamulla tuli hän siihen huoneeseen, jossa me kaikki viisi miestä lattialla makasimme. Aivan ääneti istui hän pöydän ääreen, otti kanteleen ja soitti. Paitsi kaikenlaatuisia tansseja oli hänellä tapana soittaa "omaa mahtia", omia mielikuvitelmiaan. Nytkin soitti hän "omaa mahtia", mainitsi kunkin nimeltä ja soitti jäähyväiset. "Nyt soitan Vasleille (B:n nimen muunnos), nyt Iivanalle" (J.V.) j.n.e. Soitettuaan pisti hän ääneti kättä kullekin ja lähti paluumatkalle.
Paras kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä Säämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja heti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta vaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet äskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun me kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja, eikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme, että häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku puhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja unohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen eteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja lämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri tahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään ollut, että hän vaan soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla rauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja, kun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa, soitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.
Kansanelämää kaikin tavoin tutkimme ja tarkkasimme, ja paljon näimme sellaista, mikä ainaiseksi painui mieleemme. Kauneimpia muistoja on juhannusyö, jonka vietimme Viteleen kylän apajapaikoilla Repoirannassa Laatokan rannalla.