Ensimäinen runonlaulaja, jonka tuttavuuteen hän tietääkseni tuli, oli
Ontrei Vanninen eli, niinkuin häntä isänsä nimen mukaan kutsuttiin
Borissa, Sortavalan pitäjän Rautalahden kylästä.
Borissa, joka oli vanhaa tietäjä- ja laulajasukua, oli lempeäluonteinen, sopusointuinen vanhus. Hänessä yhtyivät uusi ja vanha aika, mutta ilman ristiriitaisuutta. Uudenajan tohtorien keinot ja konstit ovat varmaankin paljoa paremmat, mutta: "myö tuhmu rahvas" koitimme ennen tulla omillamme toimeen, ja hyvät olivat meidänkin keinomme. Loitsuja ja lukuja sanoi hän käyttävänsä enimmäkseen vaan heinäaikaan, jolloin ei joudeta kaupungin tohtoreissa käymään.
Oli ihana kesäkuun ilta ja yö vuonna 1882, jonka Hainarin ja kolmen muun nuoren miehen kanssa vietimme Borissan kotona. Se käynti on minun muistossani säilynyt runollisen kauniina. Ukko lauloi meille monet laulut Väinämöisestä, Ilmollisesta ja Joukahaisesta, lauloi Kaukomielestä ja Kullervosta. Me innostuimme ja lämpenimme ja jouduimme salaperäisen tenhon valtaan, jota varmaan osaltaan lisäsi kesäyön puolihämärä. Ukko oli laulanut laulujaan ja kertonut isästään ja muista entisen ajan suurista laulajista ja tietäjistä, jotka tietysti olivat toista kuin nykyajan. Sitten hän valitti, etteivät hänen lapsensa olleet huolineet esi-isäin perinnöstä, eivät olleet oppineet laulamaan ja loitsuja lukemaan. "Ainoastaan tämän pikku Outi rakastaa lauluja." Ja sitten hän otti pikku Outin, poikansa 8-vuotisen tyttären, syliinsä ja lauloi hänelle sievää lapsenvirttä.
Keskiyön jälkeen läksimme ajamaan eteenpäin Impilahdelle päin. Moneen kertaan pysäytimme hevoset, kuuntelimme laulurastaan laulua ja katselimme yökehrääjän lentoa. Nousimme rattailta, astuimme hiljalleen eteenpäin ja muistelimme Aleksis Kiveä.
Nämä tämäntapaiset yhtymät herättivät niin voimakkaan vastakaiun, synnyttivät niin syviä tunteita Hainarin mielessä, että ne soivat ja värähtelivät hänessä koko elämäniän.
Jo ensi aikoina Sortavalassa ollessa Hainarissa myös heräsi ajatus ruveta kokoamaan kansatieteellisiä esineitä. Se harrastus ei ollut hänelle aivan outo entisestäänkään. Ylioppilaana ollessaan oli hän jo ottanut osaa ylioppilaiden kansatieteellisen museon luomiseen. Kansatieteellisiä esineitä oli siihen aikaan Sortavalan seuduilla runsaasti saatavissa, jos lie osittain vieläkin. Aluksi Hainari niitä kokosi omaan huoneeseensa, sen nurkat täyteen. Eikä tietysti ensiksi ollut selvillä, mitä niillä aiottiin tehdä.
Vuonna 1882 Hainari silloisen maisteri Julius Berghin,
sittemmin tohtori J.A. Lylyn, kanssa yhteisesti haki Suomen
Muinaismuistoyhdistykseltä apurahaa tutkimusmatkaa varten
Venäjän-Karjalaan Aunuksen lääniin, jonka matkarahan he saivatkin.
Heidän seuraansa liittyivät omalla kustannuksellaan vielä maisteri Hj.
Basilier ja näiden muistelmien kirjoittaja. Viidenneksi otettiin mukaan
piirustajaksi ja venäjänkielen taitajaksi silloinen seminaarinoppilas
J. Väänänen.
Hainari oli tosin sinä keväänä mennyt kihloihin, ja varmaan olisi hänen tehnyt mieli jäädä kotiin, mutta kun matka oli kerran niin suunniteltu, matkaraha haettu ja saatu, niin lähdettiin kuitenkin.
Matkustimme maitse hevosella Impilahden ja Salmin pitäjien halki Venäjän rajalle. Rajan yli menimme Virdilässä. Sieltä kulimme Kontuun, Viteleeseen, Isoon Mäkeen, Vieljärvelle, Tulemajärvelle, Hyrssylään, Sodjärvelle, Lahteen. Täällä jakaannuimme eri seurueisiin. Lyly ja Väänänen kulkivat Petroskoille ja sieltä Pietariin, Basilier kaaressa takaisin Kontuun ja Salmiin. Hainari ja minä jatkoimme pohjoiseen päin: Säämjärvelle, Lindärvelle, Porarvelle, Kuudamlahteen ja Mekriin Ilomantsissa. Sieltä Liusvaaran ja Kuolismaan kautta Möhkölle ja sieltä kotiin.
En voi tässä ruveta tätä matkaa yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Meillä osanottajilla se on säilynyt erittäin hauskassa ja rakkaassa muistossa. Paljon sillä matkalla näimme ja opimme, monenlaisia seikkailuja koimme, vaivaa näimme. Mutta olimme nuoria ja terveitä ja reippaita. Vaivat eivät meitä rasittaneet, huviksemme ne kestimme.