Retkellämme jouduimme Korpiselän Tolvajärvelle Ignoi Vornasen taloon.
Hänen suuressa, mahtavan komeassa savupirtissään vietimme yötä.
Ignoi Vornanen oli suuri metsästäjä. Hän oli varsinaisesti ilvesten pyytäjä, mutta sitä paitse oli hän kaatanut monta karhua ja sutta. Koko Suomenniemi oli hänen metsästysmaanaan, poikineen ja tovereineen oli hän hiihtäen käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa paitse muistaakseni kolmessa. Hän oli kookas, komea, ryhdikäs mies, tukka ja parta pitkä ja harmaa. Hän kertoi meille pitkin iltaa metsästysretkistään, seikkailuistaan, paraimmista hiihtoennätyksistään. Voittehan arvata, kuinka viehätyimme ja ihastuimme.
Muun muassa sattui Ignoi sitten puhelemaan osallisuudestaan lastensyöjien susien metsästykseen, joista Suomen valtio aikoinaan maksoi niin runsaat tapporahat.
Niinkuin ehkä muistetaan, sattui alkupuolella 11880-lukua, että Etelä-Hämeessä ja Satakunnassa sudet alkoivat ahdistella ihmisiä, söivät kymmenkunnan lasta. Varmaan ne olivat samoja susia, jotka kerran olivat ihmisen lihan makuun päässeet. Sanomalehdet nostivat siitä suuren huudon, kuinka suureksi häpeäksi semmoinen oli meidän maallemme. Silloin ryhdyttiin virallista tietä susia hävittämään. Valtio lupasi runsaat ylimääräiset tapporahat petojen kaatamisesta. Palkattiin paraimpia metsämiehiä metsästystä johtamaan, Venäjältä hankittiin taitavia sudenpyytäjiä, lukashia, ajamaan susia takaa, ja kaartilaisia lähetettiin ajomiehiksi. Ignoi Vornanenkin lähti liikkeelle kahden poikansa kanssa. Koirineen he hiihtäen kulkivat halki Suomen. Etenkin Pyhämaan pitäjästä Satakunnasta he ampuivat melkoisen määrän ilveksiä.
Kun he metsästysretket päätettyään anoivat valtion lupaamaa palkkiota, joka teki 2,000 markkaa, mikä heidän oloissa oli suuri summa, saivat he ensin odottaa kauvan aikaa, ja viimein vallesmannin kautta senaatista tulleen ruotsinkielisen asiakirjan. Kuukauden päivät sitä käänneltyään kävivät he viimein vallesmannin luona tietämässä, mitä tämä protokolla merkitsee ja niistä rahat saadaan. Senaatin päätelmässä sanottiin, että tapporahat, 2,000 markkaa kyllä olivat saatavissa, mutta sitä ennen oli määräajan kuluessa hankittava lisätodistusta, lautamiehiä oli kuulusteltava Pyhämaan käräjillä. "Määräaika oli jo kulunut. Ja näillä papereilla ei enää tee mitään", oli vallesmanni sanonut. "Semmoiseen vahinkoon olivat nyt joutuneet. Mitä he tiesivät ruotsinkielisistä 'rotokollista', ja miten he Korpiselästä voivat asiansa ajaa määräajalla."
Nämä paperit haki Ignoi esille ja näytti niitä meille. Tämä kertomus teki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Tällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista pannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava itsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:
Niin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa tehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa Hainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.
Karjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava kouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion puolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon luottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari. Tietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi lupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa asuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.
Mutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän Vornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle laulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset saisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin tunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa oleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja arveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.