Metsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat vähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen omituisuuksiin ja puutteisiin.
Aluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon kaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken aikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella, sillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä me siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan kansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa oli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen kohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli yhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan huolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä velkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.
Karjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille monta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886 tienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli maakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden rajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista oli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten sivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt tositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille, hänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.
Antti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.
En tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat, mutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi. Heillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja tuumailemista.
Muistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut, että mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli meidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello 12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin hereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki Karjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi innostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia kesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti kului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan asiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu unen kanssa.
Ensimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla kirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun kiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo mainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa. Kirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen. Ei hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset kirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan sopivasti suositella. - "Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e."
Mutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin. Rahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin jouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja lähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat Hainarit omistaan.
Kirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti mielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli pahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein tuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja ylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.
Tämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin järjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan alaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia. Ja valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen valmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.