"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä nälkään kuole.”
"Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista.
"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta. Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan."
Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen, yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi. Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.
Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi
Yrjö tyytyväisenä:
"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian."
"Ja me niistä", iloitsi Olli.
"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu."
Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta pyydystetty.
"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat.