Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen ja siitä majapaikalleen.
KOLMAS LUKU.
Kotia varustetaan.
Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan, asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta, että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.
Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten. Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä", joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.
Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti, putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.
Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain, tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.
Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle. Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia. Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.
Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.
Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai lautanpahaselta.