"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoi
Antti.
"Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava."
"Mutta siitä tulee suuri työ."
"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita, mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi."
Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.
Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin, samoin linnut.
"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas."
Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan. Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita, puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.
Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa, mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen, viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.
Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen palaa lepettäessä.