"Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa."
"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme. Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.
"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos he uskaltaisivat Roivasta suojella.
"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki, niinkuin näette", selitettiin heille.
"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä, keitä me oikeastaan olimme.
"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä yöpuulle asettua.'
"Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia."
"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin, paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän pälkähtänytkään meitä epäillä.
"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään. Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.
"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme kuin linnut vihollisen käsistä."