Ja kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui viimein Yrjö.
Sen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet, oli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan saanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta Suomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta tai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä. Hevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti hankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin. Mutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan maukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti. Toiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa kestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka tapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki ruoka maistui, kun suola sattui loppumaan.
Viime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se vähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei päässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli niin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä. Yrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta kun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun suolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein Antin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle.
Matkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren kontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan kuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle, kulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen polvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla pehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen yli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti muodostunut.
Antti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret paikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita nousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli kotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota uljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää perheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli kävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät olleet.
Mutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva kirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti palava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi muistamaan retkensä tarkoitusta.
Yrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli Parviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli laissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä harjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden välttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan menestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti kulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat leikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä seisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies kysymään Antin asiata.
Kun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies: "Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen on taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä ehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan mielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät kaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki on vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren miehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle."
"Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan, ja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan hakuun."
"Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten pian turvallisemmille seuduille."