Mies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin rakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja täynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin mukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille ohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen päälle ja neuvoi pojalle tien alun.
Raskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka mies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki pitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua.
"Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]", kuului äkkiä pensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita Venäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä.
Antti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta. Ennenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin mies käynyt häneen käsiksi.
"Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh [pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme oppaan", tuumailivat miehet.
Antin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin vangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti nimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat hänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen Antti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän asukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan. Toiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin Ahmavaaran.
Venäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä, pienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina odotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet suurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä pakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen kätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat iloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen.
Aikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille vaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle, samalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään pysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan maiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa laajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti myös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi selvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten näkymättömiin.
"Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on biegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä", tuumailivat sissit. "Pojan täytyy opastaa meidät sinne."
Antti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi huvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti, kuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla olivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat. Oikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit katselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla asukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön vieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä käsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten yli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka olikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen aika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin kehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän seikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea samanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta sissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä tiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana.