Ilta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua levolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat makaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin hänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen suoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista. Varovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä. Antin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut nukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän ei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa, ennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi suoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä vastaan.
Yön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus pyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään vesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut tarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin paikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan. Eräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin kapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle niemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta.
Yön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo kohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan ja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa toteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi ruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä metsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa asemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti oli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja niin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä.
Koko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten kangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle, soiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan matala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään, hyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan olivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö ollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua. Aurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle lepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää olinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta ja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä. Kun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti raukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan, kotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan sissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli. Malttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona vakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä olivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä matkan vaivoista väsyneinä.
Petri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan. Hän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa. Mutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin. Ruumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen oli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset kulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä mielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki miehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia, vanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän kadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat lähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja uusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui unien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä.
Sitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli odottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta hänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien välissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut hivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin apunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti kohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen heräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat Antille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko hän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut osan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä. — Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa puolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi, pää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää konttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut laukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi laukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin keveästi. Hän siitä melkein heräsi.
"Petri, mikä hätänä”, huudahti hän.
"Ei mikään ole hätänä", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana
Aunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä.
Antti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja lähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon pistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki hän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä suksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen parin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin, ettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää suolle.
Mutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset. Kuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii, eeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin huuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua takaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän istualleen.