"A missä briha, Pedri", huusi hän.
Petri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan huusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa.
"Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. — Perhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet, tuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran meidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn valamme kulkkuusi, niin et enää pakene."
Niin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet huomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli eteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on hyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin hitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta kuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen niemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi suolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta upposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi hän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle.
"Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata", tuumailivat miehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki pitkin pehmeätä suota. — "Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin jossain piilossa." Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan. Antti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui laukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin, vaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin mieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan teki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi hän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi syvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia letikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli suohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan ponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta eteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut nopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli suksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava. Olisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista suksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona. Mutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti.
Tämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia löytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät suota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi valinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän niemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai virstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua koettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen oli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen kauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla. Ei auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja sadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat he, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan paikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.
"Isänsä poika näkyy olevan se briha", tuumivat Aunuksen miehet, "vielä siitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä. Parasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet."
"Lapsihan tuo oli vielä", sanoi miehistä vanhin sovittavasi.
Sillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti, säpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta ei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät sissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää vähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo läpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan alkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit harhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan suuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään, neuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi astuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen. Jalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään, ettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata kulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä kuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana päivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein enemmittä seikkailuitta perille.
Ahmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut kuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti Antin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle taholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki Antin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta.