"Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko suoloja?" Näin sateli kysymyksiä Antille.
"Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi vallaton Petri sissi maahan…"
"Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?"
"Olenhan minä!" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan.
"Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme näkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin varokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä. Suuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea."
Monta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin Ahmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta rajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa muuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Liisa.
Vaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä sopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä siellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti vanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän oli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä, jossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä harvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas poikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen orpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi ja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat kaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti hän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa. Kaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen, minkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja, laulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin yritteli miehien seuraksi.
Silloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili talouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa oloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään kehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat hänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja niitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen rakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan nuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen miehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea. Siksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä kaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun lapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse tehnyt, eikä sen vertaista ollut toista.