Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa, tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.
Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos, etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet. Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä, huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen lumoamana.
Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:
Oi sinä minun ihanaiseni,
Ihalain ilmasien kannettuiseni.
KAHDEKSAS LUKU.
Karhu käy karjassa.
"Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas miten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee", näin päivitteli Liisa muori eräänä elokuun päivänä. "Aivanhan se on lehmä parka suunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka pääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika, mitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan."
"Mikä muorilla hätänä", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan.
"Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio karjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi Tähikki lehmääni! — Ja rusko raiska."
"Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa."