Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia. Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava. Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.
Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä, jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen, salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen nähnyt.
Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle, pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni, kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta. Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.
Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen harjanne.
Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja sadut.
Metsän kultainen kuningas,
Metsän poika, metsän tyttö,
Metsän ehtoisa emäntä.
Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.
Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan. Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.
Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta, sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.
"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon käsivarrelle.