"Etkö kuullut karhun vihellystä?"
"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme. Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se enää tule ollenkaan."
Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.
Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle vahtimaan.
"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja
pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan.
Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi
Yrjö.
Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin suostui.
Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen. Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä. Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.
Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään. Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa, mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas pois todellisuudesta.
Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.
Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää, ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää. Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja, vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.