Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä. Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun. Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti, että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava, josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.
Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa. Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.
Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä päästäkään käsistämme."
Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.
YHDEKSÄS LUKU.
Istuimme ilokivelle.
Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä, sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa. Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.
Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies. Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet, ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta, pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.
Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja, hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat, astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot, mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.
Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.