"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!"
Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa emäntää ja metsän muuta väkeä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Ilveksen ajo.
"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi otus sillä varmaankin on edessään."
"Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan."
Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä. Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön. Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin, ettei muuta näy kuin takaosa ruumista.
Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut. Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii. Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät, käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle, jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen toiselle rinteelle.
Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää kallion laelle ja katoaa näkyvistä?
Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös, vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle, josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa, vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin, pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.